Olen täällä purkamassa aikaa, purkamassa kaikkia niitä ajan rakenteita, joita olen ihmisenä kerännyt ikuisen ytimeni ympärille. Olen matkalla ajasta ikuisuuteen, me kaikki olemme.
Aika on harha ja ansa, jonka olemme itse luoneet ja johon olemme hetkeksi takertuneet. Aika on kuvitelma paremmasta tulevassa. Aika on toive kehityksestä, joka joskus johtaisi meidät rauhaan, rakkauteen ja hyvinvointiin. Aika on erehdys ja leikki, jonka kautta koemme kaiken kamalan ja kauhistuttavan ja turhaan tavoittelemme Elämän ihmettä ja ihanuutta, Elämän hallitsemista ja voittamista. Aika on taistelua ja pyrkimystä, joka ei koskaan johda perille, sinne mitä todella kaipaamme.
Kävelin kerran kesäisellä hiekkatiellä. Yhtäkkiä tajusin, että vaikka kehoni liikkui ja jalkani ottivat askeleitaan, minä en enää liikkunut. Olin perillä ikuisuudessa, ihmettelemässä syvää rauhaa, josta käsin näin kehoni ja jalkojeni liikkeen tässä ajan ja aineen maailmassa. Kehoni kävi matkaansa, mutta minä oli jo perillä ikuisuudessa, tässä välittömyydessä ja rakkaudessa, jonka sylissä me näitä ajan leikkejä leikimme. Minä olin perillä.
Kaikki ajassa syntyvä aine ja sen rakenteet – myös oma kehoni – tulee aikanaan kuolemaan ja häviämään aineen tomuksi. Mutta minä en kuole, sillä minä en ole koskaan syntynytkään, vaan elän ikuisuudessa ajan tuolla puolen. Elämä Itse kaiken takana, edessä, sisällä ja tuolla puolen on minun kotini, se on meidän kaikkien koti, vaikka olisimmekin ajassa oppineet muuta väittämään ja uskomaan.
Elämä Itse on Ykseys, josta ja jossa kaikki kaksinainen eli hyvä/paha, oikea/väärä, kaunis/ruma, plus/miinus jne syntyy ja kuolee. Elämä Itse on kotini ja ainoa linnani, joka todella kestää, sillä vain se on ajan tuolla puolen. Vain Elämässä me olemme yhtä, sinä, minä ja kaikki muut, emme koskaan ajan ja aineen erillisissä rakenteissa, emme ideologioissa tai uskonnoissa, emme mielikuvissa tai muistoissa, emme missään ajassa syntyneessä.
Me kaikki luomme ajassa oman elämänkaaremme, matkan syntymästä kuolemaan. Me luomme tuon kaaren kuin sillan, jonka toivoisimme johtavan jonnekin muualle kuin kehon kuolemaan, johon se väistämättä päättyy. Me koetamme luoda ajassa jotain pysyvää, kestävää ja ikuista kuten sukuja, yrityksiä, kansakuntia, muistomerkkejä, uskontoja, tiedettä tai taidetta, ja joudumme kerta kerralta epäonnistumaan ja huomaamaan oman rajallisuutemme ajallisina ja aineellisina hahmoina maailmamme pelikentällä. Meidän hahmomme ja kehomme kuolevat kaikki aikanaan ja meidän suuret saavutuksemme muuttuvat pölyksi aineen loputtomassa virrassa…
Tämä kaikki tapahtuu ikuisuuden sylissä, ikuisuuden, jonka me olemme kieltäneet voidaksemme antautua ajan ja aineen houkutuksille. Me olemme eristäneet itsemme ikuisuudesta ja vetäneet päällemme ajan ja aineen peiton. Me olemme piiloutuneet Elämältä Itseltään ja uskoneet voivamme ajatuksillamme luoda ajasta ja aineesta jotain sen veroista, sen korvaavaa. Me olemme epäonnistuneet ja eksyneet oman luomuksemme labyrintteihin.
Ikuinen Elämä Itse on rakastava syli, joka kantaa huteraa ja lopulta romahtavaa elämänkaartamme syntymästä kuolemaan. Se antaa meille kaiken mitä kaipaamme ja tarvitsemme, jotta lopulta heräisimme kaipaamaan Elämää Itseään, tuota tuntematonta kaiken tuntemamme takana. Jotta lopulta palaisimme kaiken alkulähteelle itsessämme, ikuisuuteen kaikkien ajallisten luomustemme tuolla puolen. Jotta löytäisimme takaisin Kotiin, josta kerran lähdimme ja jonne lopulta kaikki palaamme, kun olemme purkaneet ajan ahdistavat rakenteet omasta ikuisesta mielestämme.
Kaikki kaipaamamme ilo, rauha, rakkaus ja hyvinvointi on läsnä juuri tässä hetkessä, ja vain tässä hetkessä. Purkamalla ajan rakenteet omasta mielestäni ja luopumalla kaikesta taistosta niiden vuoksi, voin kokea ikuisuuden ilon ja Elämän Ykseyden, mutta vain nyt, nyt, nyt…