Rakkaus on kaiken olevaisen perimmäinen laatu, se on Alkumeri, josta kaikki luominen kerran lähti liikkeelle ja jonka sylissä kaikki luotu edelleen kelluu. Ymmärrän rakkauden tunteen yhteytenä tuohon kaiken läpäisevään voimakenttään ja haluna palvella Elämää Itseään eli rakkautta kaikissa ja kaikessa. Rakkauden läsnäolo minussa ilmaisee itseään ilona ja ihmetyksenä, loputtomana luovuutena ja uudeksi syntymisenä. Rakkaudella ei ole rajoja, ei ehdottomia muotoja tai rooleja, vaan rakkaus on kaikki eli Kaikkeus kaiken rajalliseksi kokemamme tuolla puolen. Rakkaudella ei ole mitään hätää eikä huolta, ei puutetta eikä vaivaa, koska sillä ei ole mitään rajaa.
Rakkaus on Elämän eli sinun ja minun perustila, ja rakastaminen on tuon tilan suuntaamista johonkin kohteeseen, ihmiseen, kukkaan tai kissaan. Rakkaus on feminiininen olotila ja yhteys ja rakastaminen on sen tilan maskuliinista muokkaamista niin miehissä kuin naisissakin, ihmisessä. Rakastamiseen liittyy usein lapsuudessa koetun rakkauden puutteen kokemuksia eli pyrkimyksiä korjata tai täydentää niitä uusien rakkauskohteiden kanssa. Kun tämän maailman äidit ja isät eivät omassa hämmennyksessään osaa rakastaa lapsiaan puhtaasti ja viattomasti, niin silloin nuo lapsen puutteellisen ja vajavaisen rakkauden kokemukset jäävät aikuisen tunne-elämän ja rakastamisen perustaksi. Niillä mennään, kunnes ne on kohdattu mielemme ja olentomme pohjimmiltaan rakastavasta tilasta käsin.
Ihminen on loputtoman ja ehdottoman rakkauden lähde, mutta olemme itse kätkeneet sen itseltämme ja yrittäneet ylimielisesti selvitä ilman yhteyttä tuohon rakkauteen eli Elämään Itseensä. Olemme leikkineet kuurupiiloa itsemme ja kaikkivaltiaan rakkautemme kanssa ja kokeilleet mitä syntyy, kun kiellämme tuon yhteytemme kaikkivaltiaaseen luojaan meissä itsessämme. Siksi kaikki kolhut ja heitot, siksi kaikki suru, murhe ja ahdistus, joita päivittäin koemme. Jotta lopulta saisimme tarpeeksemme kaikesta kärsimyksestä ja astuisimme takaisin omaan voimaamme eli rakkauteemme. Siihen, jossa me kaikki olemme jo yhtä.
Meissä rakastaa Elämä Itse, se sama ihme, joka ylläpitää kehoamme, sykittää sydäntämme ja sulattaa ruokamme samalla, kun se kieputtaa planeettaamme ja Kaikkeuden kaikkia planeettoja, aurinkoja ja galakseja. Meissä rakastaa Rakkaus, joka on kaikkivaltias ja rajaton, jumaluus ilman moraalia ja hyvää tai pahaa. Sielumme on Elämän kirja, joka kantaa tuon Kaikkeuden persoonallisia ja ainutlaatuisia kokemuksia ikuisuudessa. Sielumme on kuin filtteri, jonka läpi jumalallinen rakkaus suodattuu. Mikäli se on täynnä vanhaa kamaa ja pelkoa, rakkauden voima heikkenee ja vääristyy käydessään meidän lävitsemme ja muuntuessaan meidän teoiksemme ja tavoitteiksemme. Ihminen eli ihmiskeho on kaikkeuden kokemusväline, jonka avulla se on voinut sukeltaa omaan luomukseensa eli ajan ja aineen maailmaan. Ja jäänyt sitten tänne hetkeksi jumiin :)
Rakkaus on vakio ja silti jatkuvasti muuntuva Elämä Itse kaiken keskellä ja sisällä Kaikkeutta kantamassa. Meidän kokemuksemme siitä ailahtelee, koska mielemme Pyhä Graalin malja on täynnä vanhaa pelkokamaa, traumoja ja muita jämähtäneitä käsityksiä, joiden kautta rakkauden valo ja voima siivilöityy meidän maailmamme ja toimiimme. Siksi voimme välillä olla täydessä ja puhtaassa yhteydessä rakkauteen ja toisiimme ja seuraavassa hetkessä voimme kadottaa sen antautuessamme vanhojen varjojemme viettelyksille eli peloille, joiden kautta olemme tottuneet toimimaan ja itseämme ja toisiamme hallitsemaan. Rakkaus on aina ehdottoman syvää, mutta meidän yhteytemme siihen syventyy purkaessamme pelon jälkiä mielemme pyhyydestä.
Ihminen rakastaa kuin Elämä Itse silloin, kun hän malttaa olla tuomatta menneisyyttään tähän pyhän läsnäolon hetkeen, jossa kaikki Elämä hetki hetkeltä tapahtuu ja aukeaa. Rakkauskin kehittyy eli saa uusia ilmaisemisen mahdollisuuksia meidän kohdatessa pelkojamme ja vaivojamme eli keskenkeräisiä kokemuksiamme ja antaessamme niiden muuntua viisaudeksi. Silloin toimimme kuin Raamatun tuhlaajapoika, joka palaa kokemuksistaan viisastuneena isänsä tykö eli rikastuttaa isänsäkin maailmaa eli rakkautta.
Rakkaudessa ihmisen on mahdollista ja sallittua olla mitä vaan, sillä se on syy siihen, että olemme täällä ajan ja aineen ahtaudessa kokemassa omaa luomustamme eli rakkautemme voimaa. Rakkaus ei ole koskaan tuominnut tai syyllistänyt meitä mistään tekemisestämme, vaan on sallinut ja sallii kaiken tapahtua, jotta lopulta saisimme tarpeeksemme rakkauden kieltämisestä ja palaisimme kotiin eli rakkauden yhteyteen tässä Elämän ainoassa tosiolevassa hetkessä.
Rakkaus on kaikkeuden pyhä ja kaiken salliva tila, Elämän alkumeri meissä ja ympärillämme, jossa saamme ja voimme valita minkä tahansa tunteen tai kokemuksen luomisemme perustaksi. Se mitä mielessämme kannamme joko tietoisesti tai tiedostamattamme toteutuu maailmassamme, sillä me olemme kaikki kaikkivaltiaita oman todellisuutemme luojia. Koska kannamme pyhässä mielessämme alitajuisia ja kohtaamattomia pelkoja, suruja ja ahdistuksia, tuotamme jatkuvasti niiden sukuisia pelottavia kokemuksia itsellemme ja toisillemme.
Me olemme tottuneet kantamaan ja tuottamaan pelkoa. Mutta voimme minä hetkenä saada siitä tarpeeksemme eli luopua pelon rakenteiden toistamisesta ja luomisesta. Silloin vapaudumme luomaan yhdessä Elämän Itsensä kanssa, luomaan ilossa, ihmetyksessä ja rakkaudessa, jota olemme turhaan maailmaltamme ja toisiltamme etsineet ja odottaneet.
Rakkaus on aina ollut meissä itsessämme, omien pelkojemme peiton alla piilossa. Sinulla on kaikki valta riisua yltäsi tuo pelon peitto ja antaa ilosi ja rakkautesi kummuta maailmaasi ja lähimmäisillesi oman täydesti kukkivan olentosi kautta. Silloin jaat rakkautta ilman hätää ja huolta, ilman pelon häivää. Sinä olet rakkaus.
