Saatoit huomata tässä pari päivää sitten, kun kirjoitin että enää tiedä mitä kirjoittaa. Koin jonkinlaisen kuoleman tajutessani, että jokin kirjoittamisessani mätti eli ei ollut tasapainossa. Jäin pohtimaan – ja pian huomasin, että kirjoittamisessani oli viime päivinä ollut jokin vimmaisuus, jokin näyttämisen halu ja härnäyskin. Jokin valhe, jonka olikin syytä kuolla.Sain näkyviin hienoisen halun tulla nähdyksi, kuin alitajuisen kaipauksen jäänteen. Ja kun ystäväni Timo eilen puhelimessa kertoi nähneensä, miten olin viime päivinä johonkin kriittisen kommenttiin reagoiden koettanut vimmaisesta tuoda näkyviin oman näkökulmani ja kirjoittanut enemmän kuin oli tarpeen, tuo oma valheeni nousi todella kauniisti esiin. Oma haluni kukkia toisten silmissä, mitä ei tarvita, sillä riittää, että kukin Elämän rakastavassa sylissä. Yksikään kukka Elämän ihmeellisellä kukkaniityllä ei koskaan kilpaile toisten kukkien kanssa, vaan tekee vain parhaansa avautuakseen täysin omaan ihanuuteensa ja voimaansa. Siinä se – ihmisenkin elämän tarkoitus.
