Eilen aamiaispöydässä eräs ystäväni kertoi, miten hänen isänsä on hänen lapsuudessaan ollut olematon ja näkymätön. Isän kantaman maskuliinisuuden kohdalla tämän naisen elämässä tuntui olevan kuin musta aukko. Samaan hengenvetoon hän kertoi, miten hänen isänsä on nykyään iloinen ja ystävällinen ja pitää aktiivisesti yhteyttä kaikkiin sukulaisiin. Miten on mahdollista että samaan aikaan isä sekä on että häntä ei ole?Aiemmin toinen ikäiseni nainen kertoi olevansa edelleen katkera yli 90-vuotiaalle isälleen jostakin, mitä tämä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä hänen lapsuudessaan. Ja kun hän oli koettanut selvittää asiaa isänsä kanssa, tämä ei edes muistanut tapahtunutta, mikä myös suututti ystävääni. Miten ihmeen pitkään me kannammekaan näitä meille niin rakkaita traumoja ja vaivoja?
Minäkin olen kantanut pitkään äitini rakkaudettomuuden haavaa eli kuvitelmaa siitä, että äitini ei rakastanut minua. Tämän vuoksi olen järjestelmällisesti hakeutunut suhteisiin naisten kanssa, jotka eivät myöskään ole nähneet eivätkä rakastaneet minua. He ovat nähneet minussa vain oman kaipauksensa kuvajaisen aivan niin kuin minäkin heissä.
Aivan viime aikoina ja erityisesti Bert Hellingerin kehittämän kvanttikonstellaation kautta olen saanut aivan uuden ymmärryksen kaikesta tästä. Me olemme kaikki luoneet mielemme perimmäiset tunneohjelmat lapsuutemme herkkinä vuosina, jolloin meidän oli ehdottoman tärkeää sopeutua ja mukautua äitimme ja isämme eli perheemme tunnemaailmaan, joka oli aivan erityinen sekoitus, rakkautta, pelkoa, iloa ja ahdistusta. Me kaipasimme ehdotonta ja viatonta rakkautta ja läsnäoloa, mutta jouduimme mukautumaan vanhempiemme epätäydellisyyteen ja vajavaisuuteen. Siitä syntyi koko tunne-elämämme perusta.
Siksi me näemme niin vanhempamme kuin maailmammekin lapsuuden tunnetraumojen kautta eli niiden pettymysten kautta, joita lapsuudessamme koimme suhteessa vanhempiimme. Siksi meidän on vaikeaa nähdä vanhempiemme kehitystä ja muutosta, vaan näemme heidät aina lapsuutemme vääristävien linssien läpi. Siksi isät ja äidit eivät saisi muuttua tai me emme ainakaan huomaa sitä jos näin sattuu tapahtumaan. Me pakotamme heidät yhteen muottiin.
Minäkin olen ollut kyvytön täydelliseen ja puhtaaseen läsnäoloon niin vaimojeni kuin lastenikin kanssa. Ymmärrän nyt hyvin miksi omat lapseni katsovat minua edelleen lapsuutensa haavojen kautta eli miksi heidän on niin kovin vaikea nähdä minun kehittyneen ja muuttuneen. He ovat jumissa oman lapsuutensa kuvitelmissa aivan niin kuin tässä meidän yhteisessä maailmassamme on tapana. Aivan niin kuin minäkin olen ollut.
Tapasin eilen myös toisen ystäväni. Hänen isänsä oli kuollut yllättäen ja varsin nuorena vain joitakin kuukausia sitten. Tuo ystäväni kertoi jo pitkään aavistaneensa isänsä lähdön ja nähneensä hänet ihmeellisen violetin valon peittämänä. Kuolemansa jälkeen isä oli tullut tervehtimään häntä tuona violettina hahmona ja kertonut kaiken olevan hyvin ja että hänellä ei ole mitään hätää.
Ystäväni kertoi myös saaneensa sanoa ja jakaa isänsä kanssa kaiken tarpeellisen ennen tämän kuolemaa. Hänen isänsä oli ottanut omia henkisen kehityksen askeleitaan ennen kuolemaansa. Koko perhe oli ollut koolla isän kuolinvuoteen äärellä tämän viimeisen hengenvedon hetkellä. Kaiken tämän ystäväni kertoi avoimin, kirkkain ja iloisin silmin. Kaikki oli hyvin, kaikki oli kohdattu eikä mikään ollut jäänyt painamaan ystäväni mieltä.
Eli vanhemmatkin kehittyvät ja me itse kehitymme, kun pystymme jättämään lapsuutemme rajallisuudesta ja ymmärtämättömyydestä kasvavat vanhempiamme tuomitsevat mielikuvat. Me vapaudumme itse rakastamaan, kun hyväksymme isämme ja äitimme suurimman lahjan eli elämän, jonka he meille antoivat ja välittivät sukulinjojensa kautta. Tuo elämä on totta, mutta kaikki muut lapsuutemme muistot ja tunnejäljet ovat lapsen rajallisen ja ymmärtämättömän mielen kuvitelmia, joita emme enää tarvitse. Meidän on aika hyväksy vanhempamme sellaisina kuin he ovat ja olivat, ja kääntyä lopultakin heistä poispäin, jotta voimme itse elää ja luoda omaa ihmeellistä tulevaisuuttamme ilman menneisyytemme painolastia. Jotta voimme rakastaa niin kuin olisimme halunneet tulla rakastetuiksi.
Tämän unelman toteutumisessa meillä on elävien ja jo kuolleidenkin vanhempiemme ja esivanhempiemme henkinen tuki, mutta vain silloin kun hyväksymme heidän lahjansa ja otamme heidän rakkautensa vastaan. He kaikki rakastivat kaikesta vaivasta ja murheesta huolimatta. He kaikki antoivat lapsilleen parasta, mihin suinkin kykenivät, ja he kaikki haluavat rakkautensa kukoistavan meidän kaikkien kautta.
Sinä olet heidän rakkautensa unelma, minäkin olen. Rakasta puhtaasti ja viattomasti ilman menneisyytesi vaivoja. Silloin olet yhtä niin vanhempiesi kuin sekä kaiken ja kaikkien kanssa. Se riittää.
