Kirjoitin aamulla seuraavan oivalluksen: ”Vasta koettuaan sekä naisen että miehen ehjän ja kokonaisen rakkauden ihminen voi tunnistaa saman iloisen eheyden itsessään.”
Tajusin eheytyneeni tultuani nähdyksi kaltaiseni ja vertaiseni miehen silmin. Tajusin kaivanneeni myös tuota katsetta ja rakkautta, vaikka olinkin miesoletettuna kohdistanut rakkauden kaipuuni naisiin, noihin rakkauden näkyviin kantajiin. Ja Elämän ihmeenä olin viime aikoina saanut tuta naisen viatonta ja rajatonta rakkautta, sellaista mikä käy yli meidän kehollisten hahmojemme. Tajuan todellakin olevani sekä miehuus että naiseus tässä samassa mieheltä näyttävässä kehossa. Olen koko’nainen enkä enää puutteen’alainen, kun ihmisyyden molemmat puolet ovat näin tulleet todeksi ja nähdyksi sekä yhtyneet minussa, minun mielessäni.
Voiko ihminen rakastaa ihmistä, miestä tai naista? Ihmisen on hyvä rakastaa, se on ihmisen suurin kaipaus, joka toteutuu silloin kun ihminen itse huomaa voivansa rakastaa ja erityisesti silloin kun hän huomaa, että hänen ei tarvitse rajoittaa rakkauttaan. Ihminen voi rakastaa kaikkia ja kaikkea, mutta silloin hänen täytyy riisua yltään ne rajat ja erillisyyden oletukset, joihin perustuvaa draamaa me rakkautta kaipaavat täällä Maan päällä elämme. Me siis kaipaamme rakkautta, mutta samalla rajoitamme ylitsevuotavaa rakkauttamme kertomalla itsellemme, keitä saamme rakastaa ja ketkä meidän on suljettava rakkautemme ulkopuolelle.
Luontaisen ja viattoman rakkautemme esteenä on se, että olemme sitoneet rakkauden ja rakkauden osoitukset lähinnä kehojen läheisyyteen ja yhtymiseen liittyviksi rituaaleiksi ja toimiksi. Eli mies rakastaa naista halutessaan naida häntä tai hänet, ja nainen rakastaa miestä halutessaan antautua hänen naitavakseen 
