Ihmisen ensimmäinen kokemus elämästä ei ole näkeminen. Se ei ole ajattelu. Se ei ole edes koskettaminen. Se on kuuleminen, sillä kuuloaisti on ensimmäinen kehon aisteista, joka herää sikiössä. Sillä on kuunneltavaa.
Kohdussa kasvava lapsi elää äitinsä ruumiin loputtomassa sinfoniassa. Sydän lyö. Veri virtaa. Hengitys kohoaa ja laskee. Suolisto hyrisee omaa hidasta lauluaan. Koko maailma on yksi elävä virta, joka kantaa lasta. Lapsi on tuo virta, virrassa.
Lapsi ei vielä ymmärrä mitään tästä. Hän vain kuuluu siihen. Hän ei kuuntele erottaakseen itseään maailmasta. Hän kuuntelee, koska hän on yhtä sen kanssa. Ja kuuleminen on hänen ensimmäinen kokemuksensa kuulumisesta elämään. Kuulen, olen siis olemassa.
Syntymässä mikään ei oikeastaan katkea. Elämän virta vain vaihtaa uomaansa. Se avaa kehossa uusia aisteja, mutta kuuleminen jatkuu. Vaikka maailma avautuu, Elämän virta, johon kaikki kuuluu, pysyy samana.
Sama virta jatkaa kulkuaan kohdun lämpimästä vedestä maailman tuuliin, lintujen lauluun, puroihin ja jokiin, ihmisten ääniin ja hiljaisuuteen. Se avautuu koko maailmaksi.
Mutta vähitellen mielemme oppii nimeämään. Se oppii erottamaan. Se oppii suojelemaan itseään. Se oppii pelkäämään ja varomaan. Vähitellen alamme kokea itsemme erillisiksi. Luomme erillisyyden kuvitelman, jota maailmamme ja lähimmäisemme tukevat ja vahvistavat. Me astumme ajatusten maailmaan.
Ja niinpä me vähitellen unohdamme sen, minkä keho tiesi ja tunsi jo ennen ensimmäistä ajatusta: me kuulumme tähän kaikkeen. Me olemme osa Elämän kokonaisuutta. Ja se kantaa meitä, meitä jokaista. Meidän osamme on olla yksi luova pyörre Kaikkeuden loputtomassa virrassa.
Ehkä koko ihmisen matka onkin tämän muistamista. Ei uuden saavuttamista. Ei maailman voittamista, pelastamista tai valloittamista. Vaan sen viattomuuden ja vaivattomuuden tunnistamista, mikä oli totta jo ennen kuin osasimme sanoa sanaakaan. Kun vain kuulimme ja kuuluimme kaikkeen.
Siksi istun usein Viinikanjoen rannalla kuuntelemassa veden hiljaista virtausta. En siksi, että joki opettaisi minulle jotakin uutta. Vaan siksi, että se muistuttaa minua siitä, minkä tiesin jo silloin, kun koko maailmani oli äitini sydämen syke ja hänen verensä loputon virta.
Sama joki virtaa yhä. Sama elämä kantaa yhä. On aina kantanut. Ja ehkä juuri siksi kuunteleminen tuntuu niin syvästi kodilta. Ei siksi, että oppisin kuuntelemalla kuulumaan. Vaan siksi, että kuuntelemalla muistan jälleen kuuluvani.
Kuuluin ennen kuin osasin kuunnella. Kuuntelemalla muistan jälleen kuuluvani.
Kun istun kahvikaakaoni kanssa joen partaalla, minun on helppo solahtaa Elämän ikuiseen virtaan, muistaa olevani kaikki mitä näen ja kuulen. Kalan polskahdus joen pinnassa, tuulenvireen juoksu sen pinnalla, naapurirannassa polskiva neito koirineen, ruohonleikkurin pärinä läheiseltä pihalta sekä jokea ylös lentävän lokin kirkuna ja siiveniskut jokilaakson lumoavassa vehreydessä.
Istun Elämän keskellä ja lepään sen ikuisessa virrassa. Ei mulla muuta 
Paitsi lempeän kesätuulen vire paljailla käsivarsillani ja jaloillani. Se riittää…