Oletko koskaan vastannut tuohon niin yleiseen kysymykseen todella rehellisesti niin itseäsi kuin maailmaasikin kuunnellen? Mitä sinä oikein kuulet? Ja mitä sinulle todella kuuluu?
Useimmiten vastaamme: ”Mitäs tässä?” ”Hyvää kuuluu!” ”Entäs sulle?” ”Siinähän se!” ”Ei mitään ihmeempää.” Tai sitten retkahdamme itkuisena kertomaan kaiken sen kamalan, jota elämässä on viime aikoina tapahtunut. Tai kerromme kehuskellen edellisestä ulkomaanmatkastamme, nähtävyyksistä tai hienoista ostoksista, uudesta autosta tai lastenlapsista. Tai jotain muuta.
Mutta kuuleeko kukaan? Kuunteleeko kukaan sinua? Ja kuka todella kuuntelee kaikkien noiden luritusten kertojia? Ja kuunteletko sinä itse sitä, mitä sinulle kuuluu? Mitä sinulle oikein kuuluu?
Sain viisi vuotta sitten suuren lahjan, kun muutin tänne Parkanoon yhdessä ehkä noin 15 muun ihmisen kanssa. Tänne oli syntymässä yhteisö, jonka ytimessä oli tietty suorapuheisuus ja rehellisyys eli halu vastata todesti tuohon kysymykseen: Mitä kuuluu?
Harjoittelimme ja tuimme toinen toisiamme tuossa uudenlaisessa avoimuudessa ja opimme vastaamaan rehellisesti niin itsellemme kuin toinen toisillemmekin. Mitä sinulle oikein kuuluu?
Kuten tiedät kaikilla yhteisöillä perheistä, yrityksiin ja poliittisiin puolueisiin on omat alitajuisesti sovitut rajansa, omat kielletyt kysymyksensä, joita yhteisön jäsenen ei koskaan pitäisi kysyä. Niiden kysyjää uhkaa yhteisöstä pois sulkeminen tai karkoittaminen.
Kun nämä rajat tulivat vastaan meidän Parkanon yhteisössämme, sen alkuperäinen niin sanotusti keskusjohtoinen rakenne hajosi, koska nuo ryhmän piirissä heränneet kysymykset olivat liian paljastavia. Vanha valta ei kestänyt paljastumista.
Syntyi uudenlaisen yhteisöllisyyden ja rehellisen kanssakäymisen kenttä, jossa kukin jäsen otti vastuun sekä itsensä että toistensa kuuntelemisesta. Syntyi avoimuutta ja sallivuutta, jossa rehellinen kuunteleminen ja pohtiminen oli mahdollista ja toivottuakin. Me kaikki nautimme itsemme paljastamisesta. Ainakin silloin kun se ei sattunut. 
Vuosien kuluessa monet näistä Parkanoon yhtä aikaa muuttaneista ovat jatkaneet matkaansa saatuaan tarpeekseen Parkanon korkeakoulusta tai suoritettuaan sen loppututkinnon, joka valtuuttaa jatkamaan Elämän ihmettelemistä ja sen salojen kuuntelemista niin itsessä ja toisessa kuin koko elävässä maailmassakin.
Suoritin oman loppututkintoni 1.6.26 Parkanon Viinikankosken rannalla Kosken helmen terassin päädyssä kasvavan suuren tammen katveessa. Istuin pitkään hiljaa paikoillani ja tuijotin solisevaa virtaa. Yhtäkkiä heräsin kuulemaan virran ikuisen äänen, sen loputtoman kierron joesta mereen ja pilvien kautta takaisin joen yläjuoksulle. Heräsin kuulemaan Elämän ikuisen kierron.
Minä kuulin kaiken. Lintujen laulun, autojen hurinan ja tuulen huminan lehdissä. Kuulin myös omat ajatukseni ja tunteeni, kun ne nousivat ja laskivat samassa Elämän ikuisessa virrassa.
Minä kuulun.
Olen vapaa kuulemaan kaiken, vapaa rajoista, jotka olen itse asettanut niin kuulemiselleni kuin kuulumisellenikin. Kuulun Elämän luovaan virtaan. Olen osa sitä, kuulemassa ja luomassa Rakkauden äänetöntä laulua.
Se riittää.