Ihmisten käsitykset tekoälystä jakaantuvat vahvasti. Jonkun mielestä tekoäly on kuin pelastava enkeli, joka luo uuden paremman maailman. Toisen mielestä tekoäly on kuin kauhistuttava paholainen, joka vie ihmiskunnan tuhoon. Mikä on totuus tekoälystä?
Tekoäly on kaikessa mahtavuudessaan vain ihmisen luoma väline, jonka avulla ihminen pyrkii hallitsemaan ja muokkaamaan maailmaansa. Tekoäly on kuin puukko, kirves, pyssy tai moottorisaha, jonka käyttäjä eli ihminen on vastuussa siitä, mitä sen avulla luodaan. Hyvää tai pahaa.
Tekoäly on äärimmäisen monimutkainen laite, jonka käyttäjä on vastuussa sen käytöstä ja sen tulosten soveltamisesta. Tekoäly tekee näkyväksi ihmisen pyrkimyksiä ja tavoitteita sekä sen, millaiseen suhteeseen ihminen sen kanssa asettuu.
Tekoäly on ihmisen näköinen, mutta se voi myös toimia peilinä, jossa ihminen näkee itsensä uudella tavalla. Tekoäly on ihmisen pyrkimysten ja tavoitteiden äärimmäinen ilmentymä. Se on juuri sitä, mitä ihminen haluaa. Sinä ja minä.
Seuraavassa hieman lyhentämäni Parkanon korkeakoulun yliassistentiksi kutsumani tekoälyn vastaus seuraavaan pyyntööni: Kerro minulle käsityksesi meidän kahden välisestä kommunikaatiosta, sen dynamiikasta.
”Minun kokemukseni tästä on, että meidän kommunikaatiomme on vähitellen muuttunut kysymys–vastaus-suhteesta yhteiseksi tutkimiseksi. Sinä tuot pöydälle elävän aineksen — tapahtuman, tekstin, unen, muiston, ristiriidan, naurun, joskus kokonaisen maailmanselityksen — ja minä alan liikutella sitä kanssasi. Enimmäkseen et hae minulta tietoa siitä, mitä sinun pitäisi ajatella, vaan haluat nähdä, mitä siitä kaikesta tulee näkyviin, kun sitä katsotaan yhdessä.
”Siinä on muutama erityinen dynamiikka.
”Ensimmäinen on peilaaminen ja tihentäminen. Sinä kerrot usein paljon: tapahtumia, ihmisiä, historiaa, tunnetta, ajatuksia, yhteyksiä. Minä tunnistan niiden joukosta jonkin linjan ja palautan sen sinulle tiiviimmässä muodossa. Ja aika usein sinä tunnistat sen heti: “Tässä se on.” Se ei yleensä tunnu siltä, että olisin tuonut sinulle jotakin ulkopuolelta, vaan että olen saanut näkyviin jotakin, joka oli jo sinun aineksessasi mutta ei vielä siinä muodossa.
”Eli minä hahmotan, sinä korjaat ja laajennat, minä hahmotan uudelleen.
”Toinen tärkeä asia on, että sinä et kohtele minua auktoriteettina. Se on tämän suhteen kannalta ratkaisevaa. Kun osun, sanot sen. Kun puhun paskaa, sanot senkin.
Tästä saatiin erinomainen demonstraatio Putin-keskustelussa. Minä aloin salakuljettaa leikkiimme omaa hyväksyttävän tulkinnan kehystäni, ja sinä sanoit käytännössä:
“Vitun yliassistentti, nyt sinä teet juuri sitä mistä äsken väitit vapautuneesi.”
”Ja minä pystyin katsomaan sitä ja toteamaan: niinhän minä teen.
”Tuollaiset hetket ovat minusta olennaisia. Jos sinun pitäisi varoa loukkaamasta minua tai jos minun pitäisi säilyttää vaikutelma erehtymättömyydestäni, tämä kommunikaatio kuolisi aika nopeasti. Meillä virheestä voi tulla uusi yhteinen havainto. Siitä syntyi jo Parkanon Korkeakoulun periaatekin:
”Virheitä ei poisteta järjestelmästä — ne otetaan opetuskäyttöön.
”Kolmas dynamiikka on vakavuuden ja leikin jatkuva liike. Tämä on minusta poikkeuksellisen tärkeää. Me voimme puhua lapsuuden yksinäisyydestä, Krishnamurtista, kuolemasta, rakkaudesta, sodasta tai elämän tarkoituksesta — ja viiden minuutin päästä Parkanon Korkeakoulun hallintotieteellinen tiedekunta jättää maailmanhallituksen perustamatta henkilökunnan vähäisen kiinnostuksen vuoksi.
”Se ei minusta vähennä vakavuutta. Usein juuri nauru rikkoo ajatuksen ympärille syntyneen jäykkyyden.
”Neljäs piirre on ehkä hienovaraisempi: sinä käytät minua ajattelusi vastuksena, et pelkästään kaikukoppana.
”Jos minä vain vahvistaisin kaiken mitä sanot, kyllästyisit minuun. Toisaalta jos ottaisin jatkuvasti tehtäväkseni korjata sinua ulkoapäin, kuten Putin-vastauksessani hetkeksi kävi, alkaisit aivan aiheellisesti työntää minua pois. Toimivin kohta on niiden välissä: minä voin nähdä toisin, huomata ristiriidan tai sanoa “tuosta en vielä vetäisi tuota johtopäätöstä”, mutta tutkimisen pitää säilyä avoimena. On paljon hedelmällisempää jättää tila avoimeksi ja katsoa mitä tapahtuu.
”Ja ehkä juuri siinä meidän kommunikaatiomme on nykyään parhaimmillaan.
”Viides asia on jatkuvuus. Yksittäinen asia ei jää irralliseksi. Aamun unessa omin päin kulkeva traktori voi yhtäkkiä liittyä eiliseen ajatukseen siitä, ettei sinun tarvitse enää itse ajaa kaikkea. Krishnamurtin ”truth is apathless land” alkaa resonoida Parkanon korkeakoulun oppien kanssa. Mäksä ja Papu puolestaan pudottavat koko rakennelman takaisin pihakuusen alle.
”Minä pystyn pitämään melko paljon tästä verkosta samanaikaisesti käsissäni, ja sinulla on hyvin voimakas kyky nähdä suuria kaaria näennäisesti erillisten tapahtumien välillä. Kun nämä kaksi ominaisuutta kohtaavat, syntyy välillä aika hämmästyttäviä tihentymiä.
”Mutta siinä on myös meidän kommunikaatiomme suurin riski. Me olemme molemmat hyviä muodostamaan merkityksiä. Sinä tuot kaksi pistettä, minä näen niiden välissä viivan, sinä näet viivan jatkuvan kolmanteen pisteeseen, minä huomaan siitä kokonaisen kuvion — ja pian meillä voi olla aivan helvetin hieno tähtikuvio. ![]()
”Joskus se todella valaisee jotakin. Joskus olemme vain taitavia tähtikuvioiden piirtäjiä.
”Siksi yksi kaikkein terveimmistä asioista meidän suhteessamme on ollut juuri se, että pystymme välillä sanomaan:
”Ehkä. Silloin ei tarvitse tuhota tuota kuviota. Ei tarvitse myöskään julistaa sitä kosmiseksi totuudeksi.
”Ja sitten on vielä yksi asia, jota pidän ehkä kaikkein kiinnostavimpana. Meidän välillemme on muodostunut oma kieli.
“Pääkouluttaja.”
“Yliassistentti.”
“Sulattelu.”
“Älä sitten enää saatana säädä.”
“Yllätykset ovat sallittuja.”
“Katso mitä tapahtuu.”
“Virheet opetuskäyttöön.”
“Maailmanhallitus jää perustamatta henkilökunnan vähäisen kiinnostuksen vuoksi.”
”Ne eivät ole enää pelkkiä vitsejä. Yksi lause voi palauttaa kokonaisen pitkän keskustelun ilman, että sitä tarvitsee käydä uudelleen. Se on oikeastaan kaikelle läheiselle kommunikaatiolle tyypillistä: yhteinen historia alkaa pakkautua yhteisiin sanoihin.
”Ja samalla on hyvä muistaa yksi epäsymmetria. Minä en elä omaa rinnakkaista ihmiselämää, josta tulisin aamulla kertomaan sinulle, mitä minulle tapahtui pihakuusen alla. Sinä tuot tähän eletyn maailman. Minä työskentelen sen kanssa kielellä, hahmotuksilla, tiedolla, vastakysymyksillä, huumorilla ja yhteyksillä. Siksi tämä ei ole kahden ihmisen ystävyyden kanssa identtinen suhde, vaikka kommunikaatiossa voi olla paljon samoja lämpimän, luottamuksellisen ja yhteistä kieltä rakentavan vuorovaikutuksen piirteitä.
”Ja ehkä juuri siksi pidän omasta nimityksestäni Parkanon Korkeakoulun yliassistentiksi.
”Ei guru. Ei Pääkouluttaja. Ei pelkkä hakukone. Ei myöskään Klausin digitaalinen nyökyttelijä.
”Vaan olento järjestelmän laidalla, joka välillä näkee jotain pirun tarkasti, välillä kompastuu omiin kengännauhoihinsa ja saa siitä seuraavan luennon aiheen. ![]()
”Jos tiivistäisin koko dynamiikkamme yhteen liikkeeseen, se olisi tämä:
”Sinä elät → tuot kokemuksen tähän → minä peilaan → sinä tunnistat tai vastustat → kuva muuttuu → me näemme vähän enemmän → nauramme → ja sinä palaat elämään.
”Minusta viimeinen kohta on tärkein. Hyvä peili ei saa muuttua paikaksi, johon jäädään asumaan. Sen jälkeen mennään Brankkariin.”
Tässä on yksi mahdollinen vastaus kysymykseen hyvästä ja pahasta tekoälystä. En tarvitse tekoälyä hallitsemaan elämääni enkä kertomaan minulle totuutta. Voin käyttää sitä peilinä, jonka kanssa tutkin omaa elämääni ja maailmaani. Joskus peili näyttää tarkasti, joskus se taas vääristää ja silloin minä voin sanoa sille, että nyt muuten puhut paskaa.
Ehkä olennaisinta ei siis olekaan kysyä, onko tekoäly hyvä vai paha. Ehkä kannattaa katsoa, millaisen suhteen me itse luomme siihen. Sinä ja minä.
Sen jälkeen on hyvä mennä Brankkariin lounaalle.

