Olen koko ikäni tutkinut mieleni Elämänkukkaa eli niitä tunnerakenteita, joiden kanssa tänne kerran synnyin. Niiden varassa olen valinnut vanhempani, kulttuurini ja maailmani, koska niiden kantamat tunnerakenteet antoivat minulle parhaan mahdollisen ympäristön saada oman Elämänkukkani rakenteet nähtäväkseni ja kohdattavakseni. Minä loin omaa maailmaani.
Elämänkukka sijaitsee näkymättömässä elämänkehässä ympärilläni ja se on itse asiassa todellinen henkiolentoni, joka vain ilmaisee itseään kehoni hienovaraisen kokemusvälineen kautta. Vaikka kehoni kuolisi tällä hetkellä, jäisi Elämänkukkani edelleen jäljelle ja hankkisi aikanaan itselleen uuden kehon jatkaakseen itsensä tutkimista. Elämänkukka on ikuinen.
Elämänkukka muistuttaa päivänkakkaraa, vaikka itse asiassa se taitaa olla kerrottu ja moniulotteinen päivänkakkara, jonka terälehdet ojentuvat kaikkiin mahdollisiin suuntiin ympärilläni. Mutta yksinkertaisuuden vuoksi kuvaan sen aivan tavallisena päivänkakkarana, joka poikkeaa tavallisesta siinä, että sen kaikki terälehdet eivät ole ehjiä ja täysiä.
Vain ne terälehdet jotka olen luonut, kokenut ja kiitollisuudella omikseni hyväksynyt ovat ehjiä ja täysiä. Mutta ne luomani kokemukset, joista syytän edelleen jotakin toista tuolla toisaalla, näkyvät täysien terälehtien sijaan kuin ohuina käsinä, jotka harovat yhä ulospäin minusta etsiessään uusia uhreja ja syyllisiä, joita syyttää omasta keskeneräisestä kokemuksestani.
Viime aikoina olen saanut eheyttää lähimmäisiini suunnattuja perimmäisen pettymyksen tunteita eli ottaa omakseni sen alitajuisen pettymyksen ohjelman, joka on ohjannut minut tuottamaan ja kokemaan pettymyksiä ihmissuhteissani. Hyväksyttyäni sen omaksi luomuksekseni eli eheytettyäni pettymyksen terälehden seuraavaksi on noussut kohdattavaksi yksinäisyyden ikiaikainen ohjelma. Olenko yksinäinen vai yksi, yhtä kaiken kanssa? on kysymykseni…
Niin kauan kuin kannan Elämänkukassani erilaisia keskeneräisiä eli hyväksymättömiä kokemuksia, olen niiden avulla luomani ulkoisen maailman vanki, orja ja uhri. Mutta kokemus kokemukselta voin kiitollisena tunnustaa itse luoneeni kaiken mahdollisen kokemani – myös kaiken tuskaisen ja vaikean – ja vapauttaa itseni oman luomukseni vankeudesta. Eli samojen kokemusten toistamisesta.
Näin ikiaikainen luomisvoimani vapautuu vähitellen ajan vankeudesta ja valmistautuu sen uuden iloisen ja vapaan maailman luomiseen, jota niin moni meistä kantaa autuaana unelmana mielensä perukoilla. Kaikki loputtoman erilaiset Elämänkukat haluavat kukkia, kukkia yhdessä.
Se on Elämän oma unelma minussa, joka toteutuu kun olen itse kiitollisuuden avulla ja hyväksymisen kautta kohdannut kaikki keskeneräiset terälehdet ja vapauttanut Elämänkukkani täyteen kukoistukseen. Silloin voin kasvaa siksi täydeksi Elämänkukaksi, joka on ollut vajavainen vain omissa harhaisissa kuvitelmissani. Silloin Elämä saa kukkia minun kauttani!