Nuoruudessani Helsingissä oli paljon pultsareita eli rappioalkoholisteja. He asuivat joko itse kyhäämissään kojuissa kaupungin laitamien pusikoissa tai kuten kuvan äijät erilaisten ilmanvaihtolaitteiden tarjoamassa vähäisessä suojassa ja lämmössä, ja joivat itseään hengiltä. He olivat maansa hylkäämiä, yhteiskuntansa pohjasakkaa. He eivät olleet kunnon kansalaisia.
Useimmat pultsarit olivat sotaveteraaneja, jotka sodan kauhut olivat suistaneet raiteiltaan eivätkä he juuri koskaan löytäneet tietä takaisin kunnon ihmiseksi ja kansalaiseksi. He olivat antaneet elämänsä maalleen rintamalla eikä heillä kehäraakkeina ollut enää mitään käyttöä, saivatkin juoda itsensä hengiltä. Heitä ei enää tarvittu.
Pultsarit olivat kuin varjoja yhteiskunnan laitamilla, kuin häpeätahra, jonka ihmiset mieluummin ohittivat ja unohtivat kuin katsoivat suoraan heidän sumentuneisiin silmiinsä. Kävin junalla koulussa Helsingin keskustassa ja kävelin mennen tullen läpi asematunnelin, jossa oli aina joku pultsari kerjäämässä lanttia päästäkseen bussilla kotiin eli voidakseen ostaa lisää korviketta eli pulituuria tai T-spriitä.
Minusta tuntui, että pultsarit aistivat hyväntahtoisuuteni ja niinpä melkein joka kerta kävellessäni asematunnelissa, joku tuli pummaamaan minulta rahaa. Eräänä päivänä sain siitä tarpeekseni ja jostain syystä ymmärsin tehdä mielessäni vakaan päätöksen, että pultsarit eivät enää tule minulta pummaamaan. Minä muutin oman mieleni tilaa ja se toimi, sillä sen jälkeen sain olla rauhassa.
Pultsarit eivät enää vaivanneet minua, mutta tänään he tulivat takaisin, kun ymmärsin, että he joivat siksi, että heidät oli hylätty, unohdettu ja tuomittu kadotukseen. Hylkäämisen ankara ja kivulloinen kokemus oli se, joka laukaisi heidän halunsa etsiä unohdusta pullosta, merenrannoilta ja pusikoista. Eivätkä pultsarit olleet ainoita suomalaisia, jotka ovat saaneet kokea tuon hylkäämisen. He olivat ääritapauksia, joita halveksien muut yhtä lailla hylkäämisen raskauttamat saattoivat kuvitella voivansa hyvin. Pultsarit näyttivät sen, minkä muut yhtä lailla hylätyt pystyivät vielä peittämään. He voivat pahoin.
Minäkin olen ihan näihin päiviin saakka pystynyt piilottamaan ja viinin juomisella pehmittämään sen syvän hylkäämisen kokemuksen, jota olen kantanut lapsuuteni ensi hetkistä alkaen. Minun rakkaat vanhempani, jotka itsekin kantoivat tuota suomalaisille niin tyypillistä hylkäämisen kokemusta eivät kaikesta hyvästä tahdostaan huolimatta voineet muuta kuin välittää sen minulle, aivan niin kuin minä olen tiedostamattani välittänyt tuon saman kauhistuttavan kokemuksen omille lapsilleni. Hylkääminen periytyy.
Ja Suomi on hylättyjen ihmisten kansakunta. Vain hetki sitten olimme kovan työn ja henkiinjäämistaistelun leimaama syrjäinen ja metsäläisten asuttama kansakunta. Elämä oli kovaa, eikä leipä lähtenyt helpolla. Työtä työtä työtä tehdään, jotta leipää syödään…lauloi M.A. Numminenkin. Ihmisen oli ansaittava rahansa ja rakkautensakin, tehtävä kaikkensa tullakseen vanhempiensa, opettajiensa ja yhteiskuntansa hyväksymäksi. Ihmisen oli oltava kova, sillä heikot sortuu elonteillä, jätkä sen kun porskuttaa.
Ne jotka eivät pärjänneet, hylättiin. He saivat pärjätä omillaan. Heikkoja vastaan peilaten kovat jätkät ja vahvat naiset olivat kunnon kansalaisia, jotka pärjäsivät ja joita kunnioitettiin. Mutta hekin kantoivat samaa hylkäämisen kokemusta, mikä sai heidät kilpailemaan aina vain kovemmin yhteiskunnan erilaisilla kilpailukentillä. He taistelivat verisesti paikasta auringossa eli toisten hyväksyvässä katseesta niin yhteiskunnan hierarkioissa kuin sodankin totisilla rintamilla. He tekivät kaikkensa, jotta eivät joutuisi tuntemaan sielunsa syvyyksiin kätkemäänsä syvää hylkäämisen kokemusta. He juoksivat karkuun itseään, omia pelottavia tunteitaan.
Minun sieluani jäytänyt hylkäämisen kokemus nousi pintaan tunnettavaksi, vasta kun kaikki muut kepeämmät pettymykset oli katsottu, kohdattu ja vapautettu. Se nousi esiin, kun olin saanut tuntea aivan ylimaallisen suuren hyväksymisen kokemuksen, sen että joku näki minut ihan kaikkineen ja kokonaan. Vasta tuon sieluni auki räjäyttäneen kokemuksen jälkeen uskalsin ja pystyin ottamaan vastaan tuon kaikkein syvimmän pettymyksen eli hylkäämisen kokemuksen, ja päästämään siitä irti. Kiitos, kun nousit vihdoin esiin! Kiitos, kun sain vapauttaa sinut mieleni vankilasta, jossa olet niin kauan joutunut lymyämään! Mitähän tästä vielä seuraa?