Voi, miten hyvin tänä iltana Wienin Euroviisulavan finaalissa kirmailevat Linda Lampenius ja Pete Parkkonen kuvaavatkaan Liekinheittimellään sitä ihanteellisen rakkauden kipua ja harhaa, josta minäkin olen koko ikäni kärsinyt! Sitä kaipuuta ja himoa, sitä kuumaa ja kylmää, joiden välillä kaikki läheisimmät ihmissuhteeni ovat liikkuneet, tanssineet kiihottavasti lähelle ja kauas. Ja voi olla, että en ole ainoa

Ois viisaampi häipyy täält

Mut tulel vielkin leikin

Miten tunteet vois jäädyttää

Ku sä oot liekinheitin? Ooh

Saat mut palamaan (A-aah, aah)

Saan sust palan vaan

Oot niin kuuma, mut jääkylmä

Sä oot, sä oot liekinheitin, liekinheitin

Ja kuinka noissa kaipuun liekeissä aikani kärvisteltyäni olenkaan kaivannut pois, halunnut ”häipyy täält”, ja kaivannut uutta naista ja kohdetta ihanteellisen rakkauteni palolle. Ja siinä kaipuussani kerta toisensa jälkeen petyttyäni olen jopa halunnut haihtua pois hengen autuaaseen taivaaseen, jättää koko tämän maallisen paskan ja sen kanssa vääntämisen. Oiskohan joku muukin?

Minä synnyin kahden suuresti kaipaavaan ihmisen liittoon esikoisena. Isäni kaipasi hengen autuasta taivasta ja vapautta, jota hän kirjailijan runollisilla taidoilla kuvasi ja tavoitteli. Äitini kaipasi Jumalan ja Raamatun taivasta, jota hän Jeesuksen ihanteellisen rakkauden kautta tavoitteli. Ja molemmat saivat pettyä tavoittelussaan ja tyytyä tähän ihmisen arkiseen vääntöön ja kääntöön, kulua ja palaa pois sen kärsimyksen liekissä, sen tavoittamattomissa ihanteissa.

Arvaa mitä opin isäni ja äitini sisäisen palon ahjossa? Opin tavoittamaan taivaita, jotain ihanteellista taivasta ja rakkautta jossain tuolla toisaalla, poissa arjen ahdistuksesta ja vaivasta. Opin ihanteellisen rakkauden palon.

Petyttyäni maalliseen rakkauteen opettajani hyväksikäytettyä minua 15-vuotiaana jätin ne leikit sikseen ja lähdin tavoittelemaan hengen suurta ja vapaata rakkautta. Ihailin tyttöjä vain kaukaa, en koskenut, ja löysin lopulta ylioppilasvuonna J. Krishnamurtin älyllisen kirkkaat opetukset, jotka olivat vähällä saada minut lopettamaan koulun ennen kevään kokeita. Ja ne saivat minut elämään melkein vain pyhällä hengellä ja pihan vihreillä yrteillä. Kaipuuni liekit olivat niin kovat.

Matkasin tuoreena ja äärimmäisen laihana ylioppilaana Krishnamurtin puhetilaisuuteen Sveitsin Saaneniin, josta alkoi minun intomielinen matkani Krishnamurtin piirissä, joka huipentui joidenkin vuosien kuluttua siihen, että eräänä kesänä Krishnamurtin koulussa Englannin Brockwood Parkissa vakavissaan pohdittiin olisiko minusta Krishnamurtin työn jatkajaksi. Päätyivät lopulta siihen, että ei ollut.

Näin ihanteellisen taivaan tavoitteluni kariuduttua päätin mennä naimisiin ensimmäisen naisystäväni kanssa. Kaipasin nyt maalle ja elämän arkeen puolisoksi ja isäksi. Sain mitä kaipasin, mutta kaipasin edelleen jotain ihanteellista ja suurta rakkautta ja maailman ymmärtämistä. Aloin kirjoittaa ja valloittaa maailmaa, ja julkaisin ensimmäiset kirjani 30-vuotiaana niin kuin isänikin aikanaan. Ja julkaisin tuona ensimmäisenä vuonna kolme kirjaa, kun isäni oli julkaissut vain kaksi. Halusin panna paremmaksi

Kaipuuni suuntautui nyt maailmalle ja arjen ahtaus ja tavanomaisuus alkoi ahdistaa. Halusin jotain suurempaa ja ihmeellisempää ja kaipasin puolisoa, joka myös tavoittelee maailman taivaita eikä tyydy tavan arkeen. Erosin ja sain mitä kaipasin ja tavoittelin, mutta kaipasin silti lisää ja jotain uutta ja muuta. Kaipasin henkisyyttä ja hengen yhteistä paloa, sain senkin ja kaipasin silti lisää. Kaipasin seksuaalisuuden pyhää yhtymistä arkisen touhun sijaan. Ja sain senkin, mutta en pyhää arkea.

Ja kaiken aikaa nainen sai olla kaipaukseni väräjävä kuvajainen aivan kuin Linda Peten kaipauksen kohteena. Nainen oli tuolla kaukana ja vain ajoittain polttavan lähellä. Nainen oli ihanne, jota pala palalta kaipasin ja kokosin. Nainen oli koko’nainen rakkaus, josta en mitään tiennyt, mutta jonka kaiken tämän touhun taakse aavistin. Jatkoin matkaani.

Lopulta omaan kaipaukseeni pettyneenä koetin täyttää lapseni tarpeita. Kuvittelin hänen äitinsä kuoltua tarvitsevan isompaa perhettä kuin minun tarjoamaa. Siksi unelmoin naisesta, jolla olisi useampia lapsia, lapseni ikäisiä. Sain senkin, mutta ei se minun kaipuutani tyydyttänyt. Minä kaipasin rakkautta, mutta en tiennyt mitä se on. Siksi kaipasin vain jotain ihannetta, jotain osaa siitä, jonka kulloinkin pystyin näkemään. Kaipaukseni oli vajavainen.

Näin sain lopulta kuin pala palalta tai chakra chakralta koottua kokemuksia kokonaisen rakkauden kuvajaisesta, siitä jota olin ikäni etsinyt. Joskus kun olin parikymppinen isäni oli tullut luokseni ja näyttänyt etusormensa ja peukalonsa muodostamaa puoliympyrää ja sanonut, että tässä olet sinä. Ja sitten hän teki toisen puoliympyrän toisella kädellään ja sanoi, että tässä on naisesi. Kun ne yhtyvät syntyy kokonainen ympyrä ja miehen ja naisen liitto. Näin isä opetti.

En ostanut isän opetuksia, sillä olin nähnyt miten huonosti tuo ihanne toimi isän ja äidin liitossa. Tai siis ei toiminut Siksi loin oman paremman ihanteeni ja näytin sen isälleni. Siinä etusormeni ja peukaloni muodostavat ympyrän eli kokonaisuuden ja minä kohtaan naisen, joka on myös samalla tapaa täydellinen ja kokonainen. Silloin meidän liittomme on kuin ikuisuuden makaava kahdeksikko, jossa energiat virtaavat täydellisen vapaina ja vaivattomina. Aikamoinen ihanne!

Noin täydellisen ihanteen ja mielikuvan kantaminen on siis johdattanut minut pettymyksestä toiseen. En ole itse osannut olla täydellinen eivätkä kumppaninikaan ole siihen pystyneet. Kuinka olisivatkaan voineet?

Mutta jatkoin sitkeästi unelmoimistani ja ihanteeni tavoittamista. Tein töitä itseni ja oman kokonaisuuteni kanssa ja aloin aavistaa, että Elämä minussa on jo kokonainen ja vain minun omat ihanteeni, pelkoni, vaivani ja kaipuuni pitävät minut erossa siitä. Aloin aavistaa jotain kaipaustani suurempaa…

Elämä on loputtoman armollinen. Niinpä eräänä hetkenä sain kokea tuon ihanteellisen rakkauteni täydellisyyden. Sain elää sen todeksi Elämän ikuisella näyttämöllä aivan kuin Linda ja Pete saavat elää omansa tänä iltana Wienin Euroviisunäyttämöllä. Sain kokea tuon ihmeellisen yhteyden hetken, sen huumaavan lämmön sekä sen jäisen kylmyyden, kun tuo näytös oli ohi. Kun arki taas alkaa…

Sain kokea elämäni suurimman voiton, ja suurimman pettymyksen, kun tuo ihanteeni täyttymyksen hetki oli ohi. Sain näin vapautua ihanteestani ja isäni kanssa kilpailemisesta sekä astua siihen elämään ja rakkauteen, joka oli minua aina kantanut ja rakastanut kaikesta tavoittamisestani ja kaikista pettymyksistäni huolimatta. Sain ihanteistani ja kilvoittelustani tarpeekseni.

Nyt saan astua arkeen, joka on jo täydellinen, eheyteen joka on jo totta. Saan elää todeksi rakkauden arkisen totuuden, jota eivät ihanteet ja loputon kaipaus enää riko ja pienennä. Vasta täällä rakkaan arkisessa Parkanossa taivaita tavoittelevan Elämänpuuni juuret ovat lopulta asettuneet rakastavaan Äiti-Maan syvään multaan aivan niin kuin Parkanon vaakunassakin. Ja minä olen lopulta saanut rauhan rakkaudessa.