Kun synnyin tähän pelon pakohuoneeseen, jota ihmisyydeksikin kutsutaan, kannoin mukanani aavistusta jostain muusta, jostain suuremmasta ja vapaammasta kuin se todellisuus, jota minulle tarjottiin. Tämän ilmaisin 3,5-vuotiaana pikkumiehenä seuraavin sanoin: ”Ei ihmiset happea hengitä, vaan elämää.”
Tiesin, että on olemassa jotain muuta tämän aineellisen kehon ja sen hengissä selviämiseksi luodun yhteiskunnan ja sen rakenteiden tuolla puolen. Tiesin, että se minkä maailma meille antaa ja osoittaa, ei ole kaikki mitä on. Tiesin, että en halua sopeutua maailmaan, vaan vapautua siitä. Ja silti minun oli sopeuduttava vanhempieni antamaan maailmaan, jotta selvisin hengissä. Siitä syntyi aikamoinen reissu!
Tuo aavistus jostain muusta, suuremmasta ja vapaammasta, on säilynyt mielessäni koko ajan. Se on saanut minut haastamaan maailmaani ja sen rakenteita sekä ihmettelemään ihmisten halua sopeutua ja mukautua kuvioihin ja rooleihin, joiden rajallisuuden olen niin kovin selvästi pystynyt näkemään. Minä en ole osannut sopeutua, en tehdä niin kuin on oikein ja hyväksyttävää, sillä minun elämäni tähtäyspiste ei ole ollut selviämisessä, menestymisessä ja voittamisessa, vaan ymmärtämisessä, näkemisessä ja totuuden tunnistamisessa. Olen ollut valtavirran haastava oman tiensä kulkija, vastavirran kiiski.
Menestykseni ei ole ollut maallista, ei suurta valtaa, voimaa eikä kunniaa. Menestykseni ei ole ollut taloudellista, ei rahan perässä juoksemista, ei sen arvoille antautumista. Menestykseni on ollut kuolemista eli vapautumista tämän pelon pakohuoneen monista piilevistä lonkeroista, jotka normisti saattavat kunnon kuuliaisen ihmiseen kehdosta hautaan kytkettyinä pelon elämää tuhoavaan ja alistavaan tahtoon, tähän meitä hallitsevaan järjestelmään.
Menestykseni on ollut oman mieleni rakenteiden ja tunneohjelmien paljastamista, niistä peloista luopumista, jotka jouduin lapsuuteni avuttomuudessa omaksumaan lähimmäisiltäni selviytyäkseni hengissä. Menestykseni on ollut itseni paljastamista, pyhän ikuisen Elämän löytämistä niin maailman kuin omien sisäisten pelkojenkin takaa. Menestykseni on ollut Elämälle antautumista.
Matkani on ollut yksinäinen. Kaiken aikaa olen tuntenut itseni oudoksi ja erilliseksi. Olen nähnyt pelin hengen ja jäänyt sitä yksin ihmettelemään, sillä näytti siltä, että useimmat muut ovat vain halunneet oppia pelin säännöt ja pärjätä ja voittaa tällä meille tarjotulla pelon pelikentällä. Minä olen jäänyt yksin ihmettelemään niin maailmaa kuin itseänikin, yksin ihmisen arvoituksen ääreen.
Viime talven aikana kuolin. Lapsuuden herkkinä hetkinä alitajuntaani ohjelmoitunut kaipuu ja kurotus kohti toisen ihmisen tai tämän maailman hyväksyntää ja rakkautta kuoli. Samavika-Rahikainen, kirjailija ja maailmanselittäjä ja -pelastaja kuoli. Ja jäljelle jäi vain Elämä minussa, tässä elävässä olennossa ja kehossa, johon lopultakin uskalsin täysin syntyä, tuoda henkeni taivaan tänne maan päälle, kehooni.
Nyt elän Elämän iloista kevättä, joka näyttää minulle, että yksinäisyyteni on ollut vain yksi pelon pakohuoneen keskeisistä lonkeroista, jonka avulla olen itse pitänyt elämäni aisoissa ja tuottanut pettymystä ja kärsimystä niin itselleni kuin lähimmäisillenikin. Yksinäisyyden kokemus on pitänyt minut pelon pakohuoneen vankina.
Yksinäisyys ei ole totta. Erillisyys on harha. Me kaikki olemme yhtä, kaikki yhtä lailla Elämän rakastettuja tässä kokemassani ykseydessä, jossa me kaikki elämme ja hengitämme. Tässä ykseydessä kukaan ei ole ylempänä tai alempani toista, kukaan ei ole parempi tai huonompi toista. Tässä ykseydessä minulta ei puutu mitään, eikä ole koskaan puuttunutkaan kuin omissa puutteen kuvitelmissani.
Me kaikki olemme rakastavan Elämän lapsia, kaikki tasavertaisia soluja ihmisyyden koko maapallon yli levittyvässä kehossa. Jokaista meitä tarvitaan, jokainen meistä on olennainen osa ihmisyyden kehoa. Tässä ykseydessä minä en ole koskaan yksin. Se oli vain hetkellinen kuvitelmani Elämän rakastavassa sylissä. Elämä rakastaa minua – ja sinua!
PS. Kuvassa olen tuo lakiton poika kolmantena oikealta. Istumme tuolloisen kotitaloni alakerrassa olleen Postipuun valinnan ikkunalaudalla Espoon Leppävaarassa.