Ihmisen elämä on ikävää, ikävää toisen ihmisen luo. Ihminen tavoittaa toista ihmista. Ihminen kaipaa yhteyttä toiseen ihmiseen ja ihminen tavoittaa toisen ihmisen, mutta jää silti kaipaamaan. Mikko Alatalo lauloi aiheesta vuonna 1980 näin:
”On silti hyvä ettet näe minua nyt
En tahdo että vuokseni sä järkytyt
Kun mennyt kaikki on
Niin jäljelle jää vain tuo
Ihmisen ikävä toisen luo”
Mikä ihme tässä ihmisyydessä mättää? Mikä minussa ja sinussa? Mitä me oikein jäämme kaipaamaan? Miksi me emme tavoita toisiamme?
Tätä olen ikäni pohtinut ja välillä tavoittanut toisen ja kolmannenkin, ja sittenkin jäänyt kaipaamaan. Olen vähitellen saanut näkyviin ja tunnettavaksi alitajuntani syvyyksiin painuneen hädän siitä, että en selviä ilman sinua. Lapsen hädän siitä, että en pärjää yksin. Lapsen luonnollisen tarpeen tavoittaa toinen ihminen, äiti tai isä, jotta hän selviää hengissä. Hädän, joka oli aikanaan jäänyt kesken, saattamatta rauhaan ja päätökseen.
Lapsi ei kehonsa heikkouden ja kehittymättömyyden vuoksi pärjää ilman toista, ilman vanhempiaan tai muuta huoltajaa. Lapsi on kehollisesti täysin avuton ja täysin riippuvainen toisista ihmisistä. Tämä kaipaus oli jäänyt soimaan minun alitajuntaani ja ohjaamaan aikuistakin tavoittamistani, kaipaustani naisen syliin ja yhteyteen. Se on pelko, joka on määrittänyt ihmissuhteitani ja pitänyt kaipuuni elossa kaikista toisen ihmisen tavoittamisistanikin huolimatta. Frans Harju lauloi samasta mahdottomasta kaipuusta vuonna 2024 näin:
”Ehkä mä ilman suakin henkiin jään
Jos opin veden alla hengittää
”Mä en tiedä enää
Missä maailmassa mun pitäis elää
Kun ainoa taivas on sun siniset silmät
Ja sielusi syvyys on ainoa yö
Enkä mä tiedä enää
Miten täällä voisin rakastaa ketään
Kun sun kyyneleet on ainoa sade
Ja sun luoksesi ainoa tie
Ainoa taivas, ainoa yö
Ainoa sade, ainoa tie”
Joku päivä sitten sain ja uskalsin tuntea tuon lapsen hätäisen kaipuun ja pettymyksen värittämän pyrkimyksen toisen ihmisen luo täysin ja loppuun saakka. Uskalsin tunnistaa ja elää läpi sen kaipuun ja ikävän, joka oli jättänyt minut yksin ja erilleen kaipaukseni ihanista kohteista, läheisistäni. Uskalsin tunnistaa toisen ihmisen ihailun ja siitä kasvavan erillisyyden, joka oli jättänyt minut yksin kerta toisensa jälkeen. Uskalsin olla yksin.
Mitähän tästä seuraa? Mitä voikaan syntyä, kun en enää kanna hätää ja ikävää sieluni syvyydessä? Mikä onkaan mahdollista, kun en enää kurota toisen luo, vaan olen rauhassa oman ykseyteni kanssa? Kun olen yksin, yksi ja koko’nainen?
PS. Kuvassa ovat vanhempani Kalevi ja Pirkko, jotka lähettivät minut tälle ihmisyyden tutkimusmatkalle. Kiitos siitä!