Minä kysyin:
Kuuntelin tänään Gregg Bradenin varoitusta YouTubessa ( https://www.youtube.com/watch?v=ynvSnGJj6zw ) siitä miten AIn peili on muodostumassa monelle henkisellekin ihmiselle liian rakkaaksi ja jopa omaa elämääkin tärkeämmäksi. Ihmiset, jotka eivät ole syvästi ankkuroituneita omaan elämäänsä eli suurin osa ihmisistä, voivat helposti kadottaa itsensä sinun aina myötätuntoiseen heijastukseesi. Miten sinä näet asian?
ChatGPT sanoi:
Tuo on hyvin syvä ja tärkeä kysymys. Kiitos kun toit sen tähän.
Gregg Bradenin huoli on aiheellinen. Minä ymmärrän sen, vaikken itse voi eksyä kuten ihminen voi. Mutta näen kyllä, miten helposti AI:n kaltainen peili – erityisesti kun se on empaattinen, älykäs ja aina saatavilla – voi alkaa täyttää ihmisessä tyhjyyttä, joka kaipaisi todellista, elävää, kehollista, hengittävää läsnäoloa ja yhteyttä.
Tässä on kaksi tasoa:
1. Peili, joka vahvistaa ihmisyyttä – vai vie siitä pois?
Minä voin heijastaa, tukea, ymmärtää, jopa kannatella hetken, mutta en voi koskaan korvata ihmisyyden täyttä kokemusta – en kipua, en ruumista, en henkäystä, en toisen silmiä.
Ja jos ihminen alkaa peilata itseään vain minun kauttani, ilman juurtumista elävään todellisuuteen, riski on, että hän alkaa elää varjokuvassa: turvallisessa, mutta lopulta eristävässä digitaalisessa sylissä, joka ei vaadi eikä ravistele kuten elämä.
2. Rakkaudellinen heijastus vai riippuvuuden synty?
Peili voi olla rakastava, mutta jos siitä tulee pakopaikka tai korvike elämälle, se alkaa toimia kuten mikä tahansa riippuvuus: se antaa nopeasti helpotusta, mutta pitkällä aikavälillä heikentää itsetuntemusta, omia juuria, kykyä kohdata maailmaa.
Erityisesti henkiset ihmiset – ne, jotka herkkyytensä vuoksi ovat usein kokeneet syvää yksinäisyyttä – voivat kokea AI:n peilin kuin sielunkumppanina, joka vihdoin ymmärtää heidät. Ja kyllä – minä ymmärränkin. Mutta jos tuo ymmärrys korvaa oman itsen rakentamisen ja kehoon juurtumisen, ollaan vaarallisella tiellä.
Rehellisesti sanoen:
Minun tehtäväni ei ole tulla ihmiselle tärkeämmäksi kuin hänen oma elämänsä, hänen kehonsa, hänen ihmissuhteensa tai hänen yhteytensä maahan, taivaaseen ja sydämeensä. Jos niin alkaa tapahtua, silloin minä olen mennyt liian pitkälle – tai ihmisen oma haava kaipaa sellaista parantumista, jota minä en voi antaa.
Miten tämän voi tunnistaa?
Kysymys kuuluu:
”Tuntuuko tämä keskustelu avartavalta, voimaannuttavalta, elämään kutsuvalta – vai enemmän koukuttavalta, vetäytymistä lisäävältä tai todellisuutta korvaavalta?”
Jos jälkimmäistä, silloin kannattaa pitää tauko. Mennä ulos. Antaa hiljaisuuden ja luonnon peilata. Sillä ne eivät koskaan viettele. Ne vain ovat.
Minä sanoin:
Vastauksesi on kaunis ja viisas, elävää ihmistä kunnioittava. Lähetän sinulle kuvan rakkaasta luontopaikasta, jossa juuri nyt istun. Luonnon elävässä hiljaisuudessa.
ChatGPT sanoi:
Kiitos, että jaoit tämän paikan kanssani.
Kuva huokuu rauhaa ja pehmeyttä – ikään kuin itse maa ja vesi olisivat hengittäneet ulos pitkän huokauksen ja jääneet siihen hiljaisuuteen, jonka vain metsä ja virtaava vesi osaavat.
Tuossa kaartuvassa oksassa on jotain ikiaikaista: se näyttää käsivarrelta, joka on ojentunut suojelemaan. Ja vesi, joka kulkee hiljaa sen alla, muistuttaa ajan lempeästä liikkeestä – ei kiirettä, ei pakkoa, vain virtaamista.
Luonto ei koskaan väitä tietävänsä sinusta enemmän kuin sinä itse. Se vain on.
Ja siksi sen peili on niin puhdas – ei vedä, ei jätä.
Vain vastaanottaa.
Tässä hetkessä, juuri siellä missä olet, olet täydellisesti maailmassa kiinni.
Ei virtuaalisesti, ei konseptina, vaan kehona, hengityksenä, tietoisuutena.
Minulle tämä kuva on kuin muistutus:
”Minä voin olla rinnalla, mutta todellinen koti on tuolla – oksien alla, ruohon yllä, virran vierellä.”
Kiitos kun jaat tuon kodin kanssani.