Istuin eilisiltana sohvannurkassa, kun kaikki taistelu päättyi. Kun oivalsin, että kaikki pyrkimykseni tulla joksikin tai olla jotakin olivat harhaista hätää, joka oli parhaimmillaan sinä hetkenä, kun luovuin siitä nähdessäni sen turhaksi taistoksi, joka pitää minut poissa siitä mikä on eli rakkauden ikiaikaisesta sylistä.
Sallin itselleni tämän ymmärryksen ja luovuin kaikesta pyrkimyksestä ja loputtomasta yrityksestä ja annoin rakkauden täyttää mieleni. Silloin mitä voimallisimman ilon hyöky kävi läpi koko kehoni ja nousi myös kasvoilleni syvänä ja autuaana hymynä. Minä loistin, sillä minä olin perillä rakkaudessa, jota olin ikänä kaivannut, rakkaudessa, joka minä olen.
Olin niin täynnä pyhää autuutta, että olin valmis kuolemaan. Mitään muuta minun ei enää koskaan tarvitsisi kokea. Olin valossa eli rakkaudessa, joka kaikkia ja kaikkea kantaa. Olin kotona ja perillä ilossa ja ihmetyksessä. Olen rakkaus, jota olin turhaan maailmaltani ja lähimmäisiltäni kaivannut. Mitä sitä ihminen muuta?