Kerran kauan sitten kaikki alkoi kun vielä ilmentymätön jumaluus kysyi itseltään: ”Kuka minä olen?”
Kysymys kohdisti mahdollisuuksien alkumeren värisevän energian sen keskipisteeseen, josta me kaikki kaikkeuden lapset eli jumaluuden kipinät sinkouduimme kaikkiin mahdollisiin suuntiin luomaan omaa yksilöllistä vastaustamme tuohon alun kysymykseen.
Sinä olet vastaus Jumalan kysymykseen ”Kuka minä olen?” ja kysymällä itse tuon kysymyksen kunnes kuulet jumaluuden soivan itsessäsi saatat koko vastauksesi eli kaiken kokemasi viisautena takaisin alkulähteelleen, jumaluuteen itsessäsi. Siitä alkaa uuden tietoisen luomisen kierto, se mistä me kaikki sielumme syvyydessä unelmoimme. Tämän inhimillisen ja tummien tuntojen varjostaman matkan pää on uuden ilosta ja rakkaudesta kasvavan matkan alku, sinussa ja minussa, meissä kaikissa.
Olin kerran ajautunut inhimillisten tummien tuntojeni kanssa umpikujaan, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä – siltähän se aina tuntuu! Oli syksyinen ilta ja astuin kaiken raskauteni kanssa ulos pimeään puutarhaan. Tunsin, että olin tehnyt kaikkeni, kokeillut kaikkia mahdollisia tapoja olla hyvä, kaunis, viisas ja voimakas. Olin tehnyt kaiken sen mitä maailma opetti ja vielä enemmänkin, mutta mikään ei tyydyttänyt minua, ei täyttänyt sieluni kaipauksesta kärsivää mustaa aukkoa, ei sitä pimeyttä, jota vain satunnaiset välähdykset hetkeksi valaisivat.
Huusin hätäni ja epätoivoni kaikkeuteen: ”Mikä on minun paikkani tämän kaiken keskellä? Mikä minun tekoni?” ja jäin värisemään mieleni ja maailmani pimeyteen… Yhtäkkiä vastaus välähti olentoni läpi ja kasvoi sanoiksi mieleni pintaan: ”Ole Jumala!”
Tuo vastaus puhdisti mieleni ja maailmani, se kirkasti pimeyden ja antoi minulle rauhan. Löysin itseni pyhästä autuuden tilasta, jossa ei ollut mitään vaivaa, ei mitään hätää. Oli vain jumaluus kaikkialla, minussakin.
Koko maailmankaikkeus kaikkine voimineen ympärillämme ja sisällämme odottaa meidän lopultakin jättävän varjomme ja astuvan siihen jumalalliseen tilaan, joka on meidän alkuperäinen ja pyhä luontomme. Pelon maailma, jota vastaan ja jonka puolesta taistelemme, vaikuttaa suurelta ja mahtavalta, mutta on todellisuudessa vain kuin hyttysenpaska suuren rakkauden meren laineilla.
Ja sinä itse olet tuo rakkauden meri, joka on hetkeksi antautunut tuntemaan niitä ihmeellisiä, ja usein niin kovin ahdistavia, tuntoja, jotka syntyvät kun rakkauden meri kuvittelee olevansa tuo hyttysen paska ja kaikki siitä kasvava. Ei tarvita kuin hienoinen näkökulman vaihto…
Opiskelin nuorena miehenä historiaa Helsingin yliopistossa. Olin ylioppilasvuonna hurahtanut J. Krishnamurtin pyhiin puheisiin, käynyt häntä kuulemassa niin Sveitsissä kuin Englannissa ja ymmärsin hänen viestinsä. Halusin opiskella historiaa, jotta voisin opettajana välittää ymmärrykseni eteenpäin. Vähitellen huomasin, että kukaan muu ei tuntunut oikein ymmärtävän, ei Krishnamurtia eikä historiaakaan. He seurasivat vain gurujaan ja toistivat papukaijojen lailla heidän viisaita sanojaan. Itse Krishnamurtikin toisti puheissaan hyvin usein: ”You don’t understand!”
Fyysikko David Bohm tuntui ymmärtävän. Hän kuului K:n lähipiiriin ja puhui usein hänen kanssaan kuin vertaisena. Minäkin innostuin kvanttifysiikasta ja suhteellisuusteoriasta, hyppäsin niiden kiehtoviin maailmoihin ja ymmärsin mistä ne kertoivat. Ymmärsin vaikka fyysikot eivät oikein uskoneet minun ymmärtävän, sillä en osannut enkä kaivannut heidän monimutkaista matematiikkaansa. Ymmärsin mihin heidän tieteensä ja matematiikkansa osoitti.
Kirjoitin ymmärryksestäni ja sain kontaktin Bohmiin. Kävin jopa hänen kotonaan Lontoossa sekä kirjoitin posterin hänen löydöistään fyysikkokonferenssiin, joka pidettiin Joensuussa ja johon hän itsekin osallistui. Bohmin löydoistä oli seuraava minulle tärkein ja vaikuttavin.
Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria ovat lähes täysin toisistaan erillisiä teorioita fyysisen todellisuutemme rakenteesta, toinen kertoo äärimmäisen pienistä ja toinen suurista rakenteista. On olemassa vain yksi niille molemmille yhteinen nimittäjä ja se on nk. Planckin vakio, joka näyttäisi olevan pienin mahdollinen aallonpituus värisevässä maailmankaikkeudessamme. Se on luokkaa 10 potenssiin -35 cm eli yksi jaettuna luvulla, jossa on ykkösen perässä 35 nollaa. Meidän tieteelliset tutkimusvälineemme voivat tutkia aallonpituuksia, jotka ovat luokkaa 10 potenssiin -17 cm.
Bohmin mukaan yksi kuutiosenttimetri tyhjyyttä eli tilaa, jossa meidän silmämme ja laitteemme eivät enää havaitse mitään, on laskennallisesti täynnä erilaisia energeettisiä aallonpituuksia aina tuonne Planckin vakion pituuteen – tai lyhyyteen – saakka. Sen täytyy olla. Tuon näkymättömän energian määrä yhdessä kuutiosenttimetrissä tyhjiötä on suurempi kuin koko havaittavan maailmankaikkeuden aineeseen sitoutunut energiamäärä. Ymmärsitkö ihan varmasti? Eli koko ihmeellinen aineen maailmamme on todellakin kuin hyttysenpaska äärettömän energiameren keskellä!
Siinä sinulle kuin älyllinen ja rationaalinen vipuvarsi, jolla voit kääntää maailmankuvasi ihan toiseksi. Sillä et kai tahdo rakentaa maailmaasi tuon materian hyttysenpaskan varaan kun todella ymmärrät sen äärettömän suuruuden, joka sitä kannattelee. Samaan tapaan on meidän todellinen rakastava itsemme äärettömän suuri verrattuna siihen kehon hyttysenpaskaan kiinnittyneeseen mieleen, johon olemme tottuneet samaistumaan.
Minkä varaan haluat rakentaa maailmasi? Mistä ammentaa omat voimasi? Mielesi hyttysenpaskasta vai kaikkeuden mielettömästä suuruudesta?