Ystäväni, joka tuntee astrologiaa, kertoi minulle hiljattain ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni. Hän sanoi, että koko eläinrata voidaan nähdä ihmisen elämän mittaisena matkana, jossa jokainen vuosi vastaa yhtä päivää koko suuren ympyrän kierrossa. Hänen mukaansa olen Jousimiehenä syntyneenä vähitellen lähestymässä Kalojen aikaa, eläinradan viimeistä merkkiä, paluuta elämän suuriin ja alati virtaaviin vesiin.
Ajatus suuren ympyrän täyttymyksestä tuntui oudolla tavalla tutulta, sillä olen viime vuosina käyttänyt päivänkakkaraa kuvana ihmisen kokonaisuudesta. Kukan keltainen keskusta on elävä luova voima meissä, Elämä Itse, joka ilmaisee itseään eri suuntiin terälehtien tavoin. Jokainen terälehti on yksi kokemus, yksi elämänalue, yksi tutkimusmatka.
Kun kokemus tulee eletyksi, hyväksytyksi ja ymmärretyksi omana luomuksenamme, terälehti valmistuu. Mutta jos vastustamme kokemustamme tai syytämme siitä muita, siihen jää kuin pieni tarttuva käsi, joka vetää saman kokemuksen takaisin elämäämme yhä uudelleen. Kunnes lopulta ymmärrämme.
Vasta nyt, kun oma päivänkakkarani alkaa täyttyä eheistä ja hyväksytyistä lehdistä eli kokemuksista huomaan, että olen samalla elänyt myös mehiläisen elämää.
Olen lentänyt kukasta kukkaan. Kirjoista ihmisiin. Aatteista ihmissuhteisiin. Opettajista oppilaisiin. Perheestä maailmaan ja maailmasta takaisin kotiin. Olen luullut etsiväni jotakin. Totuutta. Rakkautta. Ymmärrystä. Kotimatkaa. Olen kerännyt viisauden hunajaa.
Mutta vasta nyt alan nähdä jotakin, mitä en aiemmin huomannut. Mehiläinen ei ainoastaan kerää mettä. Se myös pölyttää.
Samalla kun olen etsinyt viisautta elämästä, olen tietämättäni kantanut jotakin myös eteenpäin. Olen koskettanut ihmisiä, rohkaissut, herättänyt ajatuksia, ollut mukana heidän kasvussaan samalla kun he ovat olleet mukana minun kasvussani.
En ole ollut vain etsijä. Olen ollut osa kukintaa. Ehkä juuri siksi elämäni tuntuu nyt erilaiselta. Enää minun ei tarvitse löytää sitä oikeaa kukkaa. Ei sitä oikeaa ihmistä. Ei sitä oikeaa oppia. Ei edes sitä lopullista vastausta.
Voin ensimmäistä kertaa pysähtyä katsomaan koko kukkivaa ketoa. Ja samalla voin nähdä oman paikkani siinä, oman osani sen kasvussa, kokonaisuudessa.
Vuosikymmeniä uskoin, että minun tehtäväni oli auttaa ihmisiä. Kannatella heitä. Pelastaa heitä heidän kärsimykseltään. Tuon uskomuksen olin pienenä lapsena ottanut omakseni, kun näin niin paljon kärsimystä ja hätää ympärilläni. Halusin auttaa. Halusin rakastaa.
Nyt näen asian toisin. Kaikki ne ihmiset, joiden uskoin tarvitsevan minun apuani, ovat Elämän rakastavan sylin kantamia kuten minäkin olen aina ollut.
Heidän matkansa kuuluu heille. Minun matkani kuuluu minulle. Ja silti kohtaamme toisemme tällä yhteisellä kukkakedolla. Tässä rakastavan Elämän kannattelevassa sylissä. Kohtaamme tasa-arvoisina ja vapaina. Saman auringon lämmittäminä.
Istun kesäisessä pihassani sauhuava piippu kädessäni ja kuuntelen tuulen huminaa puissa, lintujen laulua ja kimalaisen surinaa. Kaikki virtaa omalla tavallaan. Mikään ei yritä olla jotakin muuta kuin on. Elämä on ja virtaa, minäkin virtaan.
Ehkä viisaus ei lopulta olekaan sitä, että ymmärrän elämää monilla viisailla ajatuksillani. Ehkä viisaus on sitä, että lakkaan vastustamasta Elämän ikuista virtaa, että astun siihen täysin ja kokonaan. Silloin voin huomata jotakin hyvin yksinkertaista.
Koko ajan olen kuvitellut etsiväni tietä kotiin. Ja silti olin koko ajan jo kotona. Minun oli vain lennettävä mehiläisenä kukasta kukkaan kunnes lopulta huomasin sen.
Sen että olen kotonani tällä Elämän kukkakedolla, osa sen kukoistusta. Me kaikki olemme Elämän rakastettuja, ja olemme sitä aina. Minäkin olen.