Kun tapaamme toisen eli tuttavan, ystävän, rakastetun, sukulaisen tai työkaverin kerromme kuulumiset eli sen mitä olemme viime aikoina kokeneet. Minä kerron omat juttuni ja sinä kerrot omasi. Joskus juttumme koskettavat eli herättävät tuntoja ja tuntemuksia toisessa, joka taas puolestaan kertoo jotain vastaavaa tai viestimme herättämää. Juttu kulkee.
Joskus taas sinulla – tai minulla – on niin paljon juttuja, ettei toisen jutuille ole tilaa. Kiepumme niin vahvasti omien juttujemme eli menneisyytemme vankina, että herää kysymys: ”Onko jutuissani mitään muuta mieltä kuin menneisyyteni vankilan ylläpitäminen? Tarvitseeko niitä lainkaan kertoa? Ja mikä tai kuka minä olen ilman tarinoitani?”
Opiskelin aikoinani historiaa Helsingin yliopistossa ja kirjoitin historiankirjoittamisen merkityksestä. Päädyin siihen käsitykseen, että vain sellaiset menneisyyden tarinat eli historiat ovat tärkeitä, jotka jollain tavallaan avaavat tätä elämämme ainutkertaisena uusiutuvaa nykyhetkeä, tai antavat ainakin sille mahdollisuuden aueta uudessa ymmärryksessä.
Kaikki muu historia ja kaikki muut tarinat ovat vain menneisyyden murheen toistoa, mikä johtaa vain saman tuskan ja pelon toistumiseen tulevaisuudessamme. Eli tarinoilla on merkitystä silloin, kun ne laajentavat nykyhetken ymmärrystä.
Muodollinen historiantutkimukseni päättyi tutkinnon suorittamiseen, mutta sen jälkeen alkanut kirjailijan urani on ollut saman teeman jatkumo eli olen halunnut kirjoittamalla ymmärtää itseäni, omaa historiaani eli tarinaani ja ihmisyyttä.
Olen kirjoittanut ja kertonut myös tarinoita, mutta vaikka teema olisi ollut kuinka vaikea tai henkilökohtainen olen aina halunnut kertoa kaiken mahdollisimman rehellisesti ja samalla tapaillen ratkaisua ja näkyä, joka avaisi tarinan nykyhetkessä laajenevaksi ymmärrykseksi. Olen luottanut siihen, että kaiken näennäisen ristiriidan takana on ilo ja tasapaino, jo olen sen kerta kerralta löytänytkin eli saanut kokea.
”Olipa kerran sen pituinen se.” Tuo maailman lyhin satu tiivistää näkemykseni tarinoiden merkityksestä. Olipa kerran jotain ajassa ja kun se käytiin läpi ymmärryksen ja viisauden valossa se saatiin lopulta päätökseen. Sen pituinen se. Asia, juttu ja tarina selvisi eikä siitä jäänyt mitään sirpaleita tai palasia kieppumaan kertojan mieleen…
Ihmisen murhe kasvaa mielessä jatkuvasti kieppuvista tarinan sirpaleista, joita ei koskaan saada päätökseen. Nuo sirpaleet ovat menneisyyden hetkiä ja muistoja, jotka ovat jääneet ihastuttamaan, vihastuttamaan, koukuttamaan ja ahdistamaan mieltämme. Ne kieppuvat alitajuisessa mielessämme ja luovat siten uutta vanhaa tulevaisuutta pakottamalla tarinamme toistumaan ihmeen samanlaisina kokemuksina nykyhetken loputtomasti vaihtuvissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Me olemme sekä ihastuttavien että pelottavien tarinoittemme vankeja.
Kuka tai mikä on tarinoittemme vanki? Kuka meissä tarinoi? Kuka sinussa, kuka minussa? Olenko muuta kuin tarinani? Olenko yhtään mitään ilman niitä?
Minun aavistukseni ja kokemukseni on seuraava: Tarina kulkee aina ajassa eli syntymän ja kuoleman välisessä kokemustilassa. Tarina on ajallinen eli hetkellinen kokemus aivan niin kuin kehollinen elämämmekin; me kaikki synnymme, elämme tarinamme ja sitten me kuolemme. Siinä se, koko ihmisen tarina.
Minussa tätä ihmisen tarinaa elää ikuinen Elämä Itse, joka on se rajaton ykseys, joka sydäntämme sykittää samalla kun se kieputtaa joitakuita planeettoja ja galaksejakin kaikkeuden äärettömyydessä. Elämällä Itsellään ei ole koskaan mitään hätää eikä pelkoa, se tuntee oman suuruutensa ja mahtavuutensa, sen rakkauden iloisen sylin, jossa se kaikkea luotua kantaa.
Pulma syntyy siitä, että ihminen – sinä ja minä – on niin hetkellisen tarinansa eli kehokokemuksensa lumoissa, että me emme enää tunnista omaa perimmäistä luontoamme eli Elämää Itseään meissä ja toisissamme. Me olemme kadottaneet yhteyden omaan elävään ikuisuuteemme ja siksi me koetamme epätoivoisesti luoda ikuisia tarinoita aineen aina lopulta hetkelliseen maailmaan.
Me yritämme mahdotonta, ja kärsimme siksi loputtomasti rikkoutuvista ja hajoavista tarinoistamme, joista aina jää vanhan murheen sirpaleita toistettaviksi uusien murheellisten tarinoiden tulevaisuutena.
Olemme jumissa omissa tarinoissamme eikä meitä tästä vaivasta vapahda muu kuin näiden tarinoiden saattaminen päätökseen eli siihen hetkeen, jossa tajuamme olevamme jotain paljon suurempaa ja ihmeellisempää kuin vanhat pölyttyneet tarinamme, jotka ovat kieppuneet päässämme kuin lepakot vanhan talon ullakolla.
Minun vanhaa tietoani eli tarinoitani ei enää tarvita silloin kun olen valmis kohtaamaan ikuisuuden pyhän ykseyden tässä ainoassa tosiolevassa hetkessä, nyt. Minä olen.
***
Kirjoitin yllä olevan tekstin neljä vuotta sitten kuin johdantona näille viimeisille kolmelle lyhyelle viisaudelle:
Kirjoittaminen on minulle purkamista ja paljastamista, Elämän esiin kaivamista. Mitä tehdä kun ei ole enää mitään paljastettavaa?
Mitä tekee itsensäpaljastaja, kun todellinen itse on jo paljastunut kehon ja mielen kuorien alta?
Ihminen on Rakkaus Itse anelemassa rakkautta toisilta oman rakkautensa kieltäneiltä.
Eli itseltään.
PS. Taulu on Christa Ahosen maalaama muotokuva eräästä Rahikaisesta.