Keskustelin jokin päivä sitten kahden eri ihmisen kanssa, jotka molemmat mainitsivat melkein samoin sanoin, että muistavat heti tänne syntymänsä jälkeen kokeneensa syvää pettymystä. Tämä paikka ei ollutkaan sellainen kuin he olivat uskoneet eikä heitä otettu vastaan niin kuin he olivat odottaneet. Pettymys oli heidän ensikokemuksensa, ensimmäinen tunteensa täällä Maan päällä, jossa ei ollutkaan niin kuin taivaassa.
Minäkin olen saanut viimeisen vuoden aikana esiin alitajuntani tummista vesistä ja mustasta mullasta tuon saman syvän pettymyksen tunteen. Minuakaan ei aikanaan otettu vastaan niin kuin strömsössä, vaan koin jääväni yksin ilman kaipaamaani rakkautta, läsnäoloa ja kosketusta. Ja jossain vaiheessa en enää yrittänytkään tavoittaa lähimmäisiäni vaan lisäpettymyksiltä välttyäkseni vetäydyin pettymyksistäni rakentuvaan kuoreeni. Minä päätin pärjätä yksin.
Ja niin olenkin pärjännyt ja edelleen kaivatessani rakkautta, läsnäoloa ja kosketusta – mikä jäi lapsena kokematta – olen sekä tuottanut että saanut kokea mitä monenmoisinta pettymystä. Olen ollut oikea pettymysgeneraattori, koska olen kantanut sitä tunne-elämäni perustana tuolla alitajuntani syvyydessä. Siellä se on tehokkaasti juurinut ja tuottanut yhä uusia versoja ja haaroja varsinkin kun en ole tohtinut nähdä sitä, vaan olen osoitellut sormellani noita muita ja koko yhteiskuntaa, joka muka on tuottanut minulle pettymyksiä. Ja kaiken aikaa tuo pettymyksien tuottaja olenkin ollut minä itse!
Mikä ilo ja kiitollisuus kumpuaakaan rinnassani, kun lopulta tunnustan omat kykyni ja taipumukseni pettymysten tuottajana ja kokijanakin! Kaikki tuo on ollut omaa tuotostani eli minusta itsestäni kummunnutta elämän ja kokemusten tulkintaa. Ja mikä on minun, on myös minun vallassani, sen voin myös itse muuttaa ja tehdä toisin. Eli kun näen kiitollisena oman pettymykseni syvät juuret omassa luovassa mielessäni eli alitajunnassani, silloin voin vapautua tuon vanhan ohjelman toistamisesta ja korvata sen kiitollisuudella ja ilolla. Minun ei enää tarvitse pettyä jollen sitä itse halua!
Pettymys on ollut aikamoinen elämän ohjenuora eli tunneperusta. Se on johtanut minut toistuviin pettymyksiin niin ihmissuhteissa kuin muissakin hankkeissa. Ja kun olen pettynyt johonkin, niin olen jättänyt tuon ihmisen tai hankkeen ja tuottanut lisää sitä samaa lähimmäisilleni. Olen ollut oikea pettymysgeneraattori!
Ymmärrän toki, että olen vastuussa vain omista pettymyksistäni eli vain siitä miten itse tulkitsen kokemuksiani. Tässä maailmassa lähes kaikki rakentuu tuon perimmäisen pettymyksen varaan aina perheestä, bisnekseen ja politiikkaan saakka. Me petämme ja tulemme petetyiksi kohtaamisesta, kaupasta ja vaaleista toiseen, sillä niin kauan kuin kannamme pettymyksen pitkiä juuria omassa alitajunnassamme, emme voi olla pettymättä ja pettämättä. Vasta kun nuo juuret ovat tulleet näkyviksi, voimme lopulta kitkeä ne alitajuntamme hedelmällisestä mustasta mullasta.
Siinä kaikki! Vasta sen jälkeen voimme alkaa tapailla uudenlaisen maailman luomista, joka ei enää perustukaan peitetyn pettymyksen vaaraan, vaan ihmisyyden vapaaseen, läsnäolevaan ja rakkaudelliseen kasvuun. Minkähänlainen maailma siitä kasvaakaan?