Istun taas kerran mielipaikassani eli terassilla Viinikankosken äärellä. Kuuntelen kosken hiljaista virtaa sekä lempeän ja lämpimän kesätuulen huminaa rannan puissa. Kuuntelen omia ajatuksiani sekä myös ajatuksettomuutta, hiljaisuutta.
Välillä kuulen auton hurahtavan ohi läheisellä tiellä ja välillä koskessa kahlaavien kalastajien iloista juttelua. Mieleni hiljaisuudesta nousevat seuraavat mietteet:
”Kun ihminen todella kuulee elämän, hän huomaa kaiken kuuluvan siihen. Ja silloin hän itsekin kuuluu kaikkeen.”
Silloin rannasta kuuluu iloinen kiljahdus. Rannassa kalastavan isän uistimeen on tarttunut reilun kokoinen kirjolohi ja hänen pikku tyttärenä saa nostaa sen haavilla rannalle. Ovat yhdessä kalastamassa.
Kun kysyn, saanko ottaa heistä ja kalastaan kuvan, he suostuvat ilomielin. Se on ensimmäinen kala, jonka näen nousevan koskesta. Ja isä kertoo tyttärensä saaneen aiemmin jo omankin pikku ahvenensa. Hän käyttää taitavasti omaa avokelavirveliään. Isä ja tytär ovat suloisesti omassa rakkauden virrassaan.
Hetken päästä kuulen, miten takaani minigolfradalta kantautuu harvinaisen iloista ja kepeää jutustelua, kun nelihenkinen perhe leikkii radan haasteiden kanssa. Isä neuvoo poikaansa siinä, miten jalat asetetaan, jotta lyönti lähtee oikeaan suuntaan. Ja molemmat vanhemmat tukevat pientä poikaansa ja tytärtään iloisesti kannustaen. Kun radalla on haasteita, äiti rohkaisee tytärtään viisaan hellästi: ”Älä luovuta. Me ei olla luovuttajia.”
Perheen tullessani aivan viereeni sanon heille, että heillä on kyllä paras tiimi, jonka olen koskaan nähnyt ja kuullut tuolla radalla. Isä kertoo opettavansa lapselleen kärsivällisyyttä ja äiti naurahtaa iloisesti. Tuo perhe käy rakkauden kirkkaassa virrassa. Ja minä kuulen heidän rakkautensa eli kuulun siihen itsekin.
Vien astiani pois ja jatkan matkaani kotiin.