Ihmisen ensimmäinen kokemus rakkaudesta on sikiön kokemus autuaasta kellumisesta lapsivedessä, rakkauden valtameren kannatuksesta. Seuraavaksi sikiön korvat aukeavat kuulemaan häntä ympäröivän rakkauden ääniä, äidin sydämen sykkeen, ruoansulatuksen kurlahtelun sekä muita kohdun ulkopuolisia ääniä. Sikiö kuulee olevansa yhtä kaiken kanssa.
Kasvettuaan täyteen kokoonsa sikiö alkaa tuntea myös kohdun ahtauden ja lopulta sen voimakkaiden lihasten puristuksen. Kohtu ei enää voi pitää häntä sisällään. Syntymässä lapsi kokee autuuden katkeamisen, vedenpaisumuksen ja maailmanlopun. Lapsi kokee ykseyden katkeamisen ja siitä nousevan hädän ensimmäisen kerran, puutteen.
Synnyttyään lapsen muutkin aistit heräävät vähitellen. Hän näkee ensimmäisen kerran ja kaipaa tulla nähdyksi eli kaipaa yhteyttä äitiinsä ja maailmaansa. Lapsen tuntoaisti herää ja hän haluaa tuntea äitinsä ihon pienillä käsillään, koko kehollaan, yhtyä äitiinsä. Lapsen nälkä herää ja hän hakee tissiä eli ravintoa, mannaa taivaasta. Lapsen hajuaisti herää ja hän tuntee äitinsä suloisen tuoksun, yhteyden. Lapsi hakee kaikilla aisteillaan kadottamaansa autuutta ja ykseyttä.
Lapsen kaipuu tuottaa väliin uusia autuuden kokemuksia ja väliin taas pettymyksiä, kun hänen rakastavat vanhempansa eivät aina osaa vastata lapsen kaipuuseen. Vanhemmat elävät itsekin kaipuussa ja rakkauden puutteessa tai epävarmuudessa ja tuottavat siksi ihan tahtomattaankin lapselle pettymyksiä. Lapsi oppii maailmansa tavoille, samanlaiseksi rakkauden kaipaajaksi kuin vanhempansakin. Lapsi jää kaipaamaan.
Tuo ykseyden ja autuuden kaipuu aktivoituu viimeistään murrosiässä, kun hormonit herättävät hänen kehonsa kaipaamaan yhtymistä toiseen kehoon, suvun jatkamista. Nuori muistaa ykseyden autuuden ja lähtee tavoittelemaan sitä toisen kehon kautta. Hän haluaa palata kohdussa kokemaansa rikkumattomaan ykseyteen. Mutta saa vain hetkellisiä yhteyden ja autuuden kokemuksia, orgasmeja.
Nuori ja aikuinenkin tavoittelee tuota yhteyttä myös syömällä ja juomalla. Hän yrittää yhtyä maailmaansa syömällä ja juomalla sitä. Ja saa taas vain hetkellisiä täyteyden tai pyhän humalan kokemuksia. Hän jää kaipaamaan, täyttämään itseään maailmalla, joka ei voi tuota perimmäistä autuutta koskaan antaa. Ihminen elää puutteessa.
Tämän perimmäisen puutteen ja hädän kestämiseksi ihminen luo erilaisia rooleja ja malleja, joiden avulla hän yrittää hallita ihmissuhteitaan eli maailmaansa. Hän miellyttää tai alistuu, hän hallitsee ja käyttää hyväkseen. Hän haluaa tulla joksikin saadakseen kaipaamaansa rakkautta, kokeakseen olevansa rakastettu. Ihminen tekee mitä vaan, mutta mikään ei auta. Ihminen jää yksin.
Ihminen saa toisilta kaltaisiltaan eli kaipaavilta kuin kaipauksensa palasia eli hetkellisiä täyttymyksiä. Joku näkee hänet täysin ja puhtaasti, ainakin hetken aikaa. Joku koskee häneen kauniisti ja hellästi, ainakin hetken aikaa. Joku tunnistaa hänen pyhyytensä ja viattomuutensa, ainakin hetken aikaa. Joku todella kuulee hänet ja on läsnä hänelle, ainakin hetken aikaa.
Mutta kaikki kehollisen yhteyden kokemukset päättyvät aikanaan, kaikki aistit pettävät lopulta, sillä kaikki ihmiset kantavat sisällään pettymystä ja tuottavat sitä siksi toinen toisilleen.
Niin kauan kuin ihminen kantaa pettymystä tai puutetta ja hätää sisimmässään, hän tulee tuottamaan yhä uusia sen kaltaisia kokemuksia niin itselleen kuin lähimmäisilleenkin. Niin kauan kuin hän syyttää kokemuksistaan toisia kaltaisiaan – äitejä, isiä, puolisoita ja lapsia – hän on noiden kokemustensa vanki.
Mutta kun hän monien toistojen jälkeen rohkenee tunnistaa olevansa omien pettymystensä isä ja äiti, niiden kantaja, hänessä herää mahdollisuus luopua pettymyksen ja hädän kantamisesta, kärsimyksestä. Hänessä herää vastuu ja voima. Hän huomaa vähitellen, että hän voi lakata kantamasta sitä hätää, jota on pitänyt omanaan.
Vastuullinen luojaolento eli ihminen voi valita haluaako hän kerta kerralta ja yhä uudestaan antautua mielessään kieppuville vanhoille vaivoille ja pettymyksille, sille hädälle, jota hän on lapsuuden ensihetkistä kerännyt mieleensä. Hän herää huomaamaan, että hänellä on valta valita ja luopua menneisyytensä hädän ja erillisyyden tunteen ruokkimisesta ja kannattelemisesta.
Ihmisen on mahdollista herätä vanhojen pettymystensä lumouksesta. Ja joka kerta kun näin tapahtuu, hän kokee kaipaamansa perimmäisen ilon ja autuuden, ykseyden. Ainakin hetkellisesti. Kuin suuntaviittana.
Tämän voiman ja luomisen vapauden harjoitteleminen on kuin kävelemään oppimista. Välillä hän osaa käydä hetken kauniisti siinä rakkaudessa ja ykseydessä, joka on jäänyt kaiken mielen hädän alle piiloon. Ja välillä hän taas kompastuu ja lyö päänsä tai polvensa johonkin vanhaan pettymykseen, jota ei vielä kunnolla näe tai tunnista. Ihminen opettelee elämään rakkaudessa totutun pelon sijaan.
Jonain päivänä, jonain ikuisuuden hetkenä, kaikki rakkauden yksinkertaista autuutta ihmisen sisällä suojanneet pelot ja pettymykset on katsottu ja kohdattu. Jonain päivänä Elämän ikuinen virta pääsee ihmisen mieleensä rakentamien suojamuurien ja roolien läpi. Jonain hetkenä ihminen tuntee olevansa Elämän rakastettu, kaikkeuden kannattelema luojaolento, jolla ei ole muuta hätää kuin se mitä hän oli omassa mielessään kantanut. Lumous haihtuu.
Ihminen astuu Elämän virtaan, joka on aina kannatellut häntä ja tulee aina kannattelemaan. Elämään, joka on tässä ja nyt. Aina.
Rakkaudesta sinä olet syntynyt ja rakkauteen sinä olet kerran palaava. Elämä on odottanut sinua tässä hetkessä koko ajan. Elämä kantaa.
Kaikkeuden sylissä rakkaus on totta myös ihanassa kehossasi, sen viattomuudessa. Autuudessa, joka kaikkea kantaa. Sinuakin.