Heräsin tänä aamuna mitä kauhistuttavimpaan yksinäisyyden tunteeseen. Olin yksin, ihan totaalisen yksin enkä tuntenut kuuluvani mihinkään, en perheeseeni enkä maailmaani. Olin yksin kuin kirkonrotta.
En ottanut tuota yksinäisyyttäni liian vakavasti, vaan jäin kuuntelemaan sitä. Jäin kuuntelemaan yksinäisyyden laulua ja sitä mitä se halusi minulle kertoa. Olin viime päivinä saanut kokea häpeää eli ryhmään kuulumattomuutta ja erillisyyttä, ja aavistin yksinäisyyden nousevan tuosta samasta maisemasta, samalta suunnalta.
Istuin alas aamusohvalleni ja kuuntelin rauhassa yksinäisyyteni laulua. En mennyt mukaan sen houkutuksiin enkä rypenyt tuon tunteen kauhistuttavuudessa, vaan tein tuttavuutta yksinäisyyden kanssa. Kuuntelin ja annoin tuon tunteen kertoa viestinsä, koko ikiaikaisen surunsa.
Lopulta yksinäisyys oli saanut kertoa kaiken, mitä sillä oli kerrottavaa. Se antoi periksi ja palasi kaikkeuden suuruuteen. Minä sain rauhan.
Tuosta rauhasta käsin kirjoitin aamupäivällä tekstin ”Suomalainen häpeä”, jonka postasin Facebookiin ja lähdin sitten Brankkariin syömään. Päivä oli harmaa ja tasainen sade kasteli maisemaa. Otin sateenvarjon ja lähdin kävellen liikkeelle.
Käveltyäni hetken matkaa vastaani tuli pari alakouluikäistä tyttöä pyörillään. He kysyivät nimeäni ja minä heidän nimiään. Kysyivät myös missä asun ja miksi menen Brankkariin. ”Etkö sinä syö kotona?” ”Joo, aina välillä, mutta tykkään käydä Brankkarissa.”
Hetken juttutuokion jälkeen jatkoimme kaikki omaa matkaamme. Matkalla tapasin myös puistotyöntekijän, joka oli juuri saanut haravoitua hiekkakäytävän siistiksi. Kehuin hänen työnsä jälkeä. ”Joo, siistiä se olla pitää!”.
Brankkarin lounas oli maukas kuten tavallista. Viereisessä pöydässä istui perhe pienen vauvan kanssa, jonka kuulin olevan vain kahden kuukauden ikäinen. Nuorena on vitsa väännettävä eli opeteltava käymään Brankkarissa 
Lounaan jälkeen jatkoin kohti K-marketissa sijaitsevaa postia lähettääkseni kirjatilauksen eteenpäin. Jalkani nousi kepeästi suloisessa tihkusateessa. Elämä on ihan autuasta juuri tässä hetkessä.
Hoidin postihommat ja jatkoin vielä kolmostien toisella puolen sijaitsevaan Lidliin, josta ostin kolme mitä kauneinta mangoa. Nuo herkkuhedelmäni olivat mitä värikkäimpiä, punaisia, keltaisia ja vihreitä.
Kysyin suloiselta kassaneidolta, oliko hän maistanut mangoja. Kertoi maistaneensa, mutta oli aiemmin ihmetellyt ostamiani viikunoita, joita ei ollut koskaan nähnyt. Annoin silloin hänelle yhden ja hän kertoi myöhemmin tykänneensä siitä.
Sitten kävelin vielä Elokankaan asuntoalueen kautta, jotta sain talsia pitempään tässä suloisessa sateessa. Elämä on ihan ihanaa, ihan uutta hetkestä toiseen!
Kun olen lopulta jalkakäytävällä kotitienhaaraani vastapäätä ja pysähdyn odottaakseni autojen ohiajoa, iso musta Mersu pysähtyy antaakseen minulle tilaa, vaikka paikalla ei ole mitään suojatietä.
Kiitän kuljettajaa kättäni heilauttamalla ja olen suorastaan liikuttunut tuosta ystävällisestä eleestä tässä suloisessa sateessa. Elämän koko ihanuus hyökyy lävitseni. Minä olen kotona.
Niin, ja tämä lyhyt viisaus nousi matkalla mieleni ja postasin sen K-Marketin eteisestä:
Kun tunne nousee mielesi taivaalle, kuuntele herkästi haluatko vielä sen tarjoamia kokemuksia vai oletko jo saanut niistä tarpeeksesi. 
