Venäläinen hävittäjä rullaa kohti kiitoradan päätä, joka rajoittuu Venäjän ja Suomen välistä rajaa merkkaavaan verkkoaitaan. Seison pienen lapseni kanssa aidan toisella puolella ja ilmaisen parhaani mukaan koneen lentäjälle, että näen hänet ja että me olemme ihmisiä niin kuin hänkin. Hänen kasvoiltaan heijastuu päättäväinen velvollisuudentunto. Hän tekee vain sen, mitä hänen täytyy tehdä. Hän kääntää koneensa ja valmistautuu lähtökiitoon…
Heräsin tähän uneen eräänä aamuna pari vuotta sitten. En ollut kauhuissani vaan äärimmäisen tietoinen siitä, että sota on hyvin lähellä ja minun on tehtävä kaikkeni pysäyttääkseni sen tuhoisa kulku. Sodan läheisyydestä kertovat muun muassa ystävieni kyselyt siitä, mitä teet jos sota syttyy ja median yhä tiheämmin julkaisemat jutut siitä, mitä tehdä mahdollisen sodan syttyessä.
Ja kuluneen kahden vuoden aikana tuon propagandan vyöry on vain voimistunut, mistä on osoituksena Jauri Varvikon ja muiden Venäjän suhteisiin myönteisesti suhtautuvien ihmisten järjestelmällinen lyttääminen niin valtamediassa kuin somessakin. Virallinen Suomi ei halua neuvotella.
Me suomalaiset olemme itse tilanneet sodan, tai ainakin meidän johtajamme ovat. Olemme erehtyneet antamaan rakkaan maamme ylimielisten ja kylmäsydämisten sotahaukkojen pelinappulaksi maailmanvalloituspelissä, jossa yksi maa haluaa olla yksinapaisen maailman ainoa suurvalta. Tuo maa on USA, joka tietoisesti ajoi sen kanssa liittoutuneen Ukrainan sotaan härnätäkseen maailman suurinta maata eli Venäjää, jonka USAn neokonservatiivit eli sotahaukat haluaisivat pilkkoa palasiksi samaan tapaan kuin Jugoslavian aikanaan, jotta se ei uhkaisi USAn hegemoniaa eli yksinvaltiutta.
Suomalaisten osa tässä USAn suunnittelemassa sodassa on muodostaa toinen rintama Ukrainan rinnalle Venäjää vastaan siinä toivossa, että kahden rintaman sota heikentäisiVenäjää niin paljon, että se romahtaisi ja ajautuisi sekasortoon niin kuin USAn aiemmat ”pelastuskohteet” Irak, Libya, Syyria, Afganistan jne.
Haluammeko me suomalaiset todella uhrata itsemme ja maamme, jotta itäisestä naapuristamme tulisi kaaokseen hajoava entinen valtio, joka on täynnä ydin- ja muita aseita sekä epätoivoisia ihmisiä, jotka kaikki voivat sekasortoisessa tilassa levitä sinne ja tänne?
Haluammeko todellakin seisoa ukrainalaisten rinnalla ja tulla yhdessä heidän kanssaan uhratuksi USAn sairaan maailmanvalloituspolitiikan alttarilla? Ukrainalaiset ovat menettäneet jo yli 500 000 miestä ja naista esittäessään hyvää ja viatonta pikkuvaltiota, jonne Venäjä on kuulemma täysin provosoimatta hyökännyt. Kun totuus on se, että USA on järjestelmällisesti jo 1990-luvulta saakka tehnyt kaikkensa ottaakseen Ukrainan haltuunsa, jotta se voisi sitä kautta härnätä Venäjää ja saada aikaiseksi tämän sodan, jonka avulla se uskoo lopulta saavansa täydellisen maailman yksinvaltiuden.
USAlle ei riittänyt noin 200 sotilastukikohtaa noin 80ssä maailman valtiossa, vaan sen oli saatava ne myös Ruotsiin ja Suomeen, ja lopulta varmaan vielä Venäjällekin. Ymmärtävätköhän meidän johtajamme todella minkälaiseen leikkiin he ovat lähteneet? Ja kenen kanssa?
Venäjä ei ole mikään heikko pikkuvaltio, kuten meidän mediamme ja Toverimme eli asiantuntijamme ovat meille jo pitkään uskotelleet, vaan kooltaan maailman suurin valtio, jonka talous porskuttaa pakotteista huolimatta paljon paremmin kuin USAn vaatimuksesta asetettujen pakotteiden kurjistama Euroopan talous. Venäjälle USAn uhka ensin Ukrainan kautta ja nyt johtajiemme uhmakkaiden päätösten kautta myös Suomen kautta on äärimmäisen todellinen ja eksistentiaalinen.
Ja Suomi ei käskyttäjänsä ohjeiden mukaisesti ole lainkaan kiinnostunut neuvottelemaan naapurinsa kanssa. Ja presidenttimmekin on sanonut, että ”ainoa tie rauhaan käy taistelukentän kautta”. Huh, huh!
Tosin viime aikoina Stubb on yhtäkkiä ilmaissut halunsa neuvotella EUn edustajana Venäjän edustajien kanssa. Mutta mikä on hänen uskottavuutensa tässä tilanteessa, kun on hän on vuosikaudet julistanut sotauhoansa ja haluttomuuttaan neuvotella Venäjän johtajien kanssa?
On kyse Venäjän olemassaolosta ja kun karhu taistelee olemassaolostaan, se on lopulta valmis käyttämään kaikkia vahvuuksiaan varsinkin kun USA on kerta toisensa jälkeen mitätöinyt tai jättänyt huomioimatta Venäjän osoittaman halun neuvotella ja etsiä rauhanomaista ratkaisua tähänkin haasteeseen.
Venäjä puolustaa oman valtakuntansa rajoja ja koskemattomuutta ja USA pelaa vain sen omaa sotateollisuutta hyödyttävää sotapeliä kaukana omilta rajoiltaan. Miten mikään voisikaan mennä pieleen?
Meidän mediamme ja poliitikkojemme puheet ovat viime aikoina olleet täynnä provosoivia ja vihaa lietsovia puheita Venäjän pahuudesta ja vaarallisuudesta aivan USAn antamien ohjeiden mukaisesti. Me olemme isäntämme mallioppilaana panneet kaikkia muita paremmaksi ja provosoineet naapuriamme oikein kunnolla. ”Ei me mitään olla tehty! Se oli toi toinen ku alotti!”
Kuinkahan tyhmänrohkean Suomen käy tässä leikissä? Miten käy rakkikoiran, joka härnää karhua kaukaa valtameren takaa huutelevan isäntänsä käskyjen mukaisesti?
Ainoa ulospääsy tästä pattitilanteesta on siinä, että me yksittäiset ihmiset alamme nähdä toisemme kuviteltujen vihalinjojen läpi elävinä ja oikeina ihmisinä. Että me haluamme kohdata kaikki kaltaisemme, siis kaikki ihmiset, elävinä ja tuntevina, vertaisinamme olentoina. Kuten tuossa tekstin alun unessa. 