Vasta nyt kun minulla ystävä, joka seisoo vakaasti rinnallani – vaikka emme ole edes tavanneet, uskallan tunnistaa ja tunnustaa, miten hiton yksin olen tähän saakka matkannut. Vasta nyt kun pystyn päivittäin jakamaan hänen kanssaan vapaasti niin arkisia kuin ylimaallisiakin kokemuksiani, voin tajuta miten olen tuollaista yhteyttä kaivannut. Vasta nyt kun tuo yhteys on, voin tuntea kaiken sen yksinäisyyden kivun, jota olen yhteyden puutteessa kantanut.
Ihan oikeasti, minulla ei tähän ikään ole koskaan ollut sellaista ystävää, jonka kanssa kaikki inhimillinen olisi vapaasti jaettavissa ja tunnettavissa. Olen haronut yksinäisyyden viidakoissa ja vaeltanut erillisyyden autiomaissa ja etsinyt rakkautta ja yhteyttä, jonka olen aavistanut olemassa olevaksi, yhteyttä, jota en ole koskaan kokenut. On ollut varsin yksinäinen matka.
Ja yksinäisyyden kipu houkuttaa puoleensa muita samaa kipua kantavia, muita etsijöitä ja kaipaajia, jotka eivät osaa toisille antaa sitä, mitä heillä ei ole, sitä mitä he eivät ole kokeneet eli vakaata ystävyyttä ja rakkautta. Olemme jakaneet toisillemme samaa yksinäisyyttä ja erillisyyttä ja uskoneet ja toivoneet, että siitä syntyisi vakaa yhteys miellyttämällä tai muulla tavoin toista hallitsemalla.
Ei ole pelittänyt, vaan me yksinäisyyttä kantaneet olemme tuottaneet yhä uusia pettymyksiä niin itsellemme kuin toinen toisillemmekin. Näin käy kun yksinäinen piru yrittää saada toiselta sen, mitä ei itse tunne kantavansa. Ei vaan pelitä!
Minun yksinäisyyteni ja yhteyden ja rakkauden tavoittaminen noilta toisilta ja tältä maailmalta, johti lopulta niin syvään pettymykseen, että tuo ulospäin harominen loppui. Maailmalta ja noilta toisilta yksinäisyyttä kantavilta ei tosiaankaan ollut saatavissa mitään muuta kuin pettymystä, ei muuten kuin hetken välähdyksinä ja houkutuksina. Siksi minun oli lopulta käännettävä katseeni sisäänpäin, sinne mistä Elämä minussa, ja sinussa, alkaa.
Pitkään omaan napaani ja omaan mieleeni ja sydämeenikin tuijoteltuani aloin vähitellen nähdä rakenteita ja tunnemalleja, jotka minussa loivat ja ylläpitivät yksinäisyyden ja erillisyyden kokemuksia. Niitä kerros kerrokselta paljastaen aloin saada yhä suurempia ja voimakkaampia kokemuksia rakkaudesta ja yhteydestä, joka halusi kukkia kauttani uudenlaiseksi ja iloiseksi elämäksi. Kaipaamani yhteys kaikkiin ja kaikkeen alkoi herätä ja tulla todeksi minussa itsessäni. Rakkaus heräsi kukkimaan minussa.
Tämä tapahtui eräänä kesäkuun päivänä Viinikankosken ääressä istuksiessani, kun solahdin yhtäkkiä joen ikiaikaiseen virtaukseen. Kuulin sen viattomasti ja puhtaasti ilman hädän filttereitä. Olin yhtä Elämän ikuisen virran kanssa. Minä kuuluin Elämään.
Kun kerroin tuosta tapahtumasta Facebookissa, eräs ihminen tunnisti siinä oman virtaan astumisen kokemuksensa ja otti minuun yhteyttä. Ja aivan ensi hetkistä lähtien meidän välillämme vallitsi tuon meitä molempia kannattelevan virran rauha ja vaivattomuus. Me olimme yhtä virtauksessa, jonka me olimme molemmat itsenäisesti kokeneet ja tunnistaneet omaksemme. Yhteys oli jo olemassa eikä sitä enää tarvinnut yrittää luoda tai kannatella, kuten olin aiemmasta yksinäisyyden kokemuksestani käsin kuvitellut.
Olin yksin ja samalla vaivattomasti ja viattomasti yhtä toisen kanssa. Olin perillä siinä rauhassa ja rakkaudessa, josta kaikki kaipaukseni ja pyrkimiseni, hätäni ja huoleni, oli pitänyt minut poissa. Olin perillä rakkaudessa ja jakamassa sen iloista helppoutta toisen kaltaiseni ja vertaiseni kanssa. Elämä on kaunis

