Eilen kävellessäni kauppakasseja kantaen kotiin Parkanon kaupoilta koko olentoni läpäisi suloisen paljastava näky ja ymmärrys. Tajusin, miksi lähes kaikki läheiset ja tärkeät ihmissuhteeni olivat kariutuneet ja päättyneet pettymykseen. Olin kantanut niin ihanteellista kuvaa ihmissuhteesta ymmärtämättä, että sellainen täydellinen yhteys ei voi koskaan olla totta kuin hetkellisesti eli kunnes palaamme elämän arkeen. Olin näin tuottanut kaikki omat pettymykseni.
Minun ihannekuvani oli kahden täydellisen olennon eli ympyrän kohtaaminen, josta syntyy energioiden virratessa vapaasti kuin ikuisuuden makaava kahdeksikko. Tätä olin ikäni tavoitellut, ja saanut välillä kokeakin, mutta tuollainen täydellisyyden tavoittaminen ei koskaan voisi tuottaa kaipaamaani rauhaa, ei lopullista helpotusta. Eikä toista ihmistä, epätäydellistä 
Ja tänä aamuna tuo vapauttava oivallus vielä täydentyi istuessani hiljaa aamusohvallani ja tuijotellessani takkatulen lämmittäviä liekkejä. Tajusin ja tunsin, miten olin luonut tuon ideaalikuvan yhteydestä ollakseni parempi kuin isäni, joka ollessani parikymppinen kertoi minulle miten kahdesta puolikkaasta – miehestä ja naisesta – syntyisi parisuhteessa kokonaisuus eli kokonainen ympyrä. Näin tuon kuvan valheellisuuden myös äitini ja isäni ristiriitaisessa suhteessa, ja halusin panna paremmaksi.
Loin kuvan kahdesta kokonaisesta ympyrästä – minusta ja naisestani. Me kaksi yhtyisimme täydellisenä ikuisuuden makaavana kahdeksikkona, jossa energiamme virtaisivat vapaasti ja vaivattomasti toinen toisillemme. Yhteytemme olisi täydellinen, täydellisen harhainen ja kuviteltu.
Näin olen koko ikäni halunnut olla parempi mies ja isä kuin oma isäni. Olen taistellut tullakseni täydelliseksi rakkauden kentällä, jossa mikään muu ei ole täydellistä kuin rakkaus itse. Olen kamppaillut jo yli 30 vuotta sitten kuolleen isäni haamun kanssa tullakseni paremmaksi mieheksi, isäksi ja kirjailijaksi kuin hän. Ja olen luonnollisesti epäonnistunut, sillä kukaan ei voi voittaa toista eikä koskaan tulla paremmaksi kuin toinen. Rakkaudessa me kaikki olemme yhtä ja samanarvoisia.
Miten vapauttavaa onkaan paljastaa omia harhojaan! Miten helpottavaa onkaan kun tuo sisäinen ja alitajunnan syvyyksiin linnoittautunut taistelu paljastuu ja sen luoma jatkuva jännite purkautuu hermostossani ja kehossani! Vasta nyt olen vapaa rakastamaan, kun rakkaudellani ei enää ole mitään tavoitetta, ei mitään voitettavaa tai suoritettavaa.
Rakkautta ei voi mitata, se on vain elettävä todeksi. Rakkaus on Elämän kantoaalto, johon meillä kaikilla on oma sisäinen suhteemme eli me joko kiellämme tai tunnistamme sen itsessämme, me joko tavoittelemme sitä toisiltamme tai antaudumme sille omassa olennossamme. Me elämme rakkaudessa ja rakkauden vuoksi.
Valinta on aina ja joka hetki meidän omamme. Eli annanko rakkauden voittaa vai jatkanko taisteluani omien harhaisen täydellisten kuvitelmieni johdattamana? Eli mitä valitsen tässä hetkessä, mitä valitset sinä, rakkaani?
Kuva: Veronica Puurunen