Sen lisäksi, että olen lapsellisessa halussani kukkia eli kukoistaa ihmisenä pyrkinyt olemaan parempi mies, isä ja kirjailija kuin oma isäni, Kalevi, olen myös pyrkinyt olemaan parempi äiti, synnyttäjä ja lasteni kantaja kuin äitini Pirkko.
Olen kaivannut kotisynnytyksiä ja toiminut äidin roolissa eli koti-isänä erilaisissa perhemuodostelmissa reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Olen kirjoittanut lähes 40 vuodessa 22 kirjaa voittaakseni isäni sillä kentällä. Olen taistellut roolihahmoja vastaan ja ollut itsekin roolihahmo, kapinallinen ja tarjottuja roolihahmoja vastaan taisteleva etsijä. Eli sittenkin niistä riippuvainen.
Olen tehnyt kaikkeni ollakseni parempi ihminen kuin isäni ja äitini, ja pettynyt hankkeissani pahan kerran niin kuin luonnollista on, ja tarpeen. Olen epäonnistunut, jotta näkisin vanhempani vertaisinani ja oppisin olemaan se rakkaus, jota hekin sielussaan kaipasivat ja ihanteillaan tavoittivat. Olen lopulta kasvanut ihmiseksi, ihan tavalliseksi 
Niin isyys kuin äitiyskin ovat ihanteellisen rakkauden rooleja, kummatkin vajavaisen ja eläväisen ihmisen pyrkimystä tulla täydelliseksi edes jossain roolissa. Isyyteen liittyy menestyminen ja perheensä toimeentulosta huolehtiminen. Isyyteen liittyy myös sotiminen ja voittaminen tai häviäminen eli roolin mukainen taistelu toisia kaltaisiaan, mutta viholliseksi kuviteltuja, isiä vastaan. Isyyteen liittyy yhteiskunnallisen vastuun kantaminen, mukautuminen vallitseviin olosuhteisiin, ja pärjääminen niiden puitteissa.
Isät ovat yhteiskunnan tukipilareita, joiden varassa sen hierarkiat rakentuvat alkaen pikku-isistä pyramidin pohjarakenteissa ja isoista isistä sen huipuilla, presidenteistä ja muista. Kaikki kantavat vastuuta ja tottelevat suurempiaan. Kukahan on se kaikkein suurin Isi nykyään, kun Jumala on pantu viralta?
Äidit taas ovat maailman ja elämän kantajia. Ensin he kantavat meitä kohdussaan ja sen jälkeen toivottavasti sylissään ja lanteillaan sekä muhevien ja elämää tihkuvien rintojensa äärellä. He ottavat meidät syliinsä ja puhaltavat kipeisiin kolhuihin, kun kaadumme tutkiessamme ympäristön saloja ja omaa paikkaamme sen suuressa leikissä. Äidit kantavaa elämää ja meitä, kunnes toivottavasti opimme itse kantamaan omaa olentoamme tai antaudumme yhteiskunnan kannettavaksi. Äidit tekevät ja antavat kaikkensa, jotta me eläisimme ja voisimme hyvin.
Äitimme hoivaavat ja paikkaavat meidät, kun palaamme isiemme sodista haavoittuneina niin mieleltämme kuin keholtammekin. He ylläpitävät elämää, kun meidän miehiset roolimme ohjaavat meidät tuhoamaan sitä. Ilman äitejä ja naisia ei enää olisi elämää eikä tätä maailmaa, sillä meidän miehinen sokeutemme seuratessamme johtajiamme sodasta toiseen olisi tehnyt tästä kaikesta selvän jo aikoja sitten elleivät naiset olisi kerta kerralta hoivanneet meitä takaisin elävien, tai ainakin kuolevien eli yhteiskunnallisesti hyväksikäyttävien, kirjoihin.
Alun perin yhteiskunnat rakentuivat ihmisiä ja ihmisten yhteisiä tarpeita varten, niitä palvelemaan. Näin syntyivät myös pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat, joka Suomeenkin syntyi 1970-80-luvuilla. Yhteiskunta oli vielä silloin ihmistä varten, mutta vähitellen poliittisten tuulien kääntyessä yhteiskunta eli sen johtohahmot ovat alkaneet käyttää hyväkseen kansalaisiaan ja yhteistä maataan. Äärimmäinen yksilökeskisyys ja muiden hyvinvoinnista piittaamaton omaneduntavoittelu on valloittanut maamme ja mielemme. Yhteiskunta käyttää hyväkseen luojiaan. Koneisto kääntyy ihmistä vastaan.
Yhteiskunnasta on rakentunut kuin ISO-ÄITI, joka on pala palalta ottanut kantaakseen elävän äidin elämää kannattelevan roolin. Yhteiskunnasta on muodostunut korvike-äiti, joka pitää meistä huolen, koska äitimme eivät enää jaksa jouduttuaan itsekin mukaan niihin yhteiskunnallisiin suorittamisen roolileikkeihin, jotka aiemmin olivat erityisesti isille tarkoitettuja. Kun äiditkin tekevät täysiä työpäiviä, lapset ovat yhteiskuntaäidin helmoissa. Niin isät äidit kuin lapsetkin ovat poissa kotoa.
Yhteiskuntamme rakentuu rahan varaan – ei rakkauden. Yhteiskuntamme verottaa meitä ja meidän työtämme ja antaa meille almuina rahalla saatavia rakkauden korvikkeita – tai silkkaa rahaa. Yhteiskuntamme eli me itse sen tottelevaisina ja rahaa ja rakkautta kaipaavina roolihenkilöinä palkitsemme toinen toisiamme parhaista roolisuorituksista eli tehokkaimmista itsemme unohtamisesta yhä suuremmalla rahalla – mutta ei koskaan rakkaudella.
Me rahastamme eli verotamme toinen toisemme puolikuoliaaksi saadaksemme almuja yhteiskunnan ISOLTA ja rahastavalta äidiltä. Me etsimme rakkautta sieltä missä sitä ei ole eli luomaltamme puutteen kuvajaiselta, yhteiskunnaltamme. Me olemme ihan eksyksissä samalla, kun yhteiskuntamme ISO-ÄITI on palalta myyty muille maille vierahille eikä se kohta enää jaksa kantaa itseään saati sitten meitä, tämän maan eläviä kansalaisia.
Mitä tehdä näiden haasteiden keskellä? Ryhdynkö äärimmäiseksi isäksi eli sankariksi, joka on valmis kuolemaan yhteiskuntansa ja perheensä vuoksi? Vai ryhdynkö äärimmäiseksi äidiksi, joka antautuu tuolle ihmisen rooleissa suurimmalle, rakkaimpiensa rakastamiselle, kunnes nuo rakkaat eivät enää tarvitse äitiään, eivät tuon roolin lahjaa? Mitä tekee ihminen, isä tai äiti, kun hän on antanut kaikkensa eli elämänsä roolille, jota ei enää tarvita?
Kuka minä olen ilman rooliani, ilman tuota yhteiskunnallista suorittamista, jonka kautta olen tavoittanut rahaa, rauhaa ja rakkautta, jotka kaikki kaikkoavat aina vain kauemmaksi? Uskallanko luopua kaikista roolihahmoistani, kaikesta tavoittamisesta ja kurkottamisesta? Uskallanko löytää sisältäni sen rauhan ja rakkauden, jonka olen telonut rakkaiden eli rahakkaiden roolihahmojeni alle?
Uskallanko lopulta antautua elämän kantoaallolle eli rakkaudelle, joka on aina kantanut meitä kaikkia niin isiemme kuin äitimmekin kautta, mutta myös ilman heitä. Elämä Itse kantaa eli rakastaa meitä ihan huvikseen Sen voit kokea, kun luovut omista kuvitelluista rooleistasi, kaikista niistä, ja antaudut rakkaudelle, joka on ihan muuten vaan
PS. Kuvassa vanhempani Kalevi ja Pirkko ennen kuin minusta oli vielä tietoakaan, kilpailijasta