Tämä juttu on alunperin jo muutaman vuoden takaa. Minun oma huoleni esivallasta on jo laantunut, sillä en enää anna heidän tai kenenkään toisen elää minun elämääni, päättää siten minä polskin Elämän ihanassa vrrassa! Mutta jotain lukijoistani se voi vielä kiinnostaa 
Osallistuin kerran tilaisuuteen, jossa asiantuntevan alustuksen jälkeen keskusteltiin sotilasvalasta. Paikalla oli toistakymmentä kunnianarvoista miestä, jotka toimivat tai olivat toimineet tärkeissä yhteiskunnallisissa asemissa.
Esitelmän jälkeen kukin vuorollaan kertoi omista kokemuksistaan. Joku oli nykyisen Venäjän tilanteen puitteissa joutunut pohtimaan omaa suhdettaan antamaansa valaan eli mitä tehdä jos sota syttyisi. Monet kertoivat omasta valatilaisuudestaan ja siitä miten se oli aikanaan ollut enemmän muodollinen tilaisuus, jossa oli ollut tärkeää esiintyä edukseen muiden nuorten miesten silmissä. Silloin he eivät juurikaan olleet pohtineet valan sisältöä tai merkitystä.
Vasta kun he olivat olleet mukana omien poikiensa valatilaisuuksissa, he olivat kiinnittäneet enemmän huomiota valan sisältöön. Ja joku rohkeni kertoa, että hän ei siviilipalvelusmiehenä ollut valaa koskaan antanutkaan.
Kaikkien muiden kerrottua omansa koin, että minun oli kerrottava oma näkemykseni valasta ja sen merkityksestä. Minäkään en ollut vannonut tuota valaa enkä mitään muutakaan ellei oteta huomioon itselleni vannomaani valaa siitä, että teen kaikkeni ratkaistakseni ihmiselämän arvoituksen ja löytääkseni vastauksen kaikkiin ihmistä haastaviin kysymyksiin.
Sotilasvala vannominen alkaa seuraavin sanoin: ”Minä N. N. lupaan ja vakuutan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen. Tahdon palvella maatani rehellisesti sekä parhaan kykyni mukaan etsiä ja edistää sen hyötyä ja parasta.”
”Minä tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista yhteiskuntajärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa. Jos havaitsen tai saan tietää jotakin olevan tekeillä laillisen esivallan kukistamiseksi tahi maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi, tahdon sen viipymättä viranomaisille ilmoittaa.”
Toin esiin sen, miten jo tuhannet valan vannoneet miehet olivat Ukrainan kriisin alettua ja erityisesti Suomen liityttyä NATOon hakeneet vapautusta reservistä. Tiedän, että monet heistä eivät enää koe suomalaisen esivallan toimivan maan kansalaisten yhteiseksi eduksi vaan toimivan jonkun maan ulkopuolelta annetun agendan mukaisesti. Tämä tuli selkeästi esiin koronakriisin aikana, jolloin Suomessa selkeästi noudatettiin jotain maan ulkopuolelta annettua ohjeistusta, joka toteutui lähes pilkulleen kaikkialla maailmassa hyvin vähäisin paikallisin muunnoksin.
Myös Ukrainan kriisistä noussut suomalaisten johtajien kaipuu ja välitön hätä viedä Suomi NATOn jäseneksi tuntui monesta ulkoapäin ohjatun ja jo pitkän aikaa pohjustetun pyrkimyksen huipentumalta, jossa kansalaisten todellisella mielipiteellä ei enää ollut mitään merkitystä. Aiempien NATOon liittyvien kansanäänestyspuheiden sijaan nyt riitti pienen gallup-otoksen tulos sekä asiasta yhtä mieltä olevien asiantuntijoiden käsitys.
Meidän pientä ja periaatteessa vapaata ja itsenäistä maatamme tuntuu nykyään hallitsevan tosiasiallinen autoritaarisuus, jossa suuristakin asioista päätetään hämmentävän yksimielisesti johtajien pienessä piirissä sallimatta demokratiaan perinteisesti kuulunutta mielipiteiden kirjoa. Tuo meno tuntuu ihmeen totalitaariselta eikä sitä sovi julkisilla foorumeilla kyseenalaistaa. Mistä oikein on kyse?
Meidän johtajamme tuntuvat kuuntelevan enemmän kaukaisten ja ylikansallisten neuvonantajiensa mielipiteitä kuin oman kansansa yhteistä etua. Tästä kertovat myös presidentti Stubbin NATOon ja Venäjään liittyvät lausunnot ja sekä hänen ja muiden tärkeiden päättäjien vierailut USAssa sekä muissa kokouksissa, joissa maailman tärkeimmät johtajat sopivat salaisesti ja yksityisesti yhteisen politiikkansa linjauksista.
Suomen johtajilla ei näytä olevan yhtä poikkipuolista sanaa maailman suurten herrojen ja naisten käskyttäessä heitä globaalin agendan mukaisiin päätöksiin, vaan he ovat valmiit luovuttamaan kaiken vallan Suomen ulkopuolisille tahoille, jotka sitten palkitsevat maansa myyneen hienoilla kansainvälisillä tehtävillä ja jetset-elämällä. Sanna Marin on vain yksi esimerkki tästä.
Ajaako maamme laillinen esivalta enää oman kansansa vai jonkun ihan muun tahon etua? Ja onko sotilasvalan vannoneella enää syytä luottaa esivaltaansa ja pitää kiinni antamastaan valasta? Vai olisiko hänen ryhdyttävä valan kaavan kehottamiin toimiin Suomen kansan todellisen edun puolustamiseksi?
Eli ”Jos havaitsen tai saan tietää jotakin olevan tekeillä laillisen esivallan kukistamiseksi tahi maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi, tahdon sen viipymättä viranomaisille ilmoittaa.” – Mutta mitä tehdä jos viranomaiset eivät itse halua nähdä mitä on tapahtumassa? Mitä tehdä jos ”laillinen esivalta” itse luovuttaa oman kansalta peräisin olevan valtansa NATOlle ja muille maille vierahille? Kenelle tuosta huolesta voi silloin ilmoittaa?