Seison valtavan teräksisenä kiiltävän oven edessä. Ovi on raollaan ja tuosta raosta näkyy suuri karhunkäpälä, joka on juuri työntämäisillään oven auki.
Olen jähmettynyt paikoilleni ja tärisen kuin haavanlehti tuulessa, sillä koen tuon karhun uhkaavan minua. Se tietää minun olevan oven ulkopuolella ja se aikoo syödä minut. Loppuni on lähellä.
Yhtäkkiä pelokkaassa mielessäni herää uusi ja yllättävä ajatus: Mitä jos en pelkäisikään karhua?
Ajateltuani tuon ajatuksen karhu työntää teräksisen oven auki ja astuu valtavat käpälänsä levällään kohti minua. Se ottaa minut suureen syleilyynsä, joka onkin yllättäen rakastavin ja ihanin syleily, jonka koskaan olen kokenut. Olen autuas karhun sylissä.
Juuri äsken tajusin, että tuo kuvaamani valveuni, jonka koin joskus 90-luvulla, voi kuvata myös Suomen suhdetta itäiseen naapuriinsa. Tähän asti se on ollut minulle tärkeä muistutus omien henkilökohtaisten pelkojeni kohtaamisen tärkeydestä eli siitä miten kaikkein kamalimpienkin pelkojeni takana on se mitä ihanin rakkaus, jota todella kaipaan.
Tämän olen tuon unen johdattamana saanut kokea todeksi monta monituista kertaa kuluneiden 30 vuoden aikana. Ja minä vaan satun olemaan syntynyt samana päivänä kuin Suomen itsenäinen valtio eli joulukuun 6. päivänä.
Se että tuo uni voi koskea myös Suomen ja Venäjän suhdetta on minulle aivan uusi oivallus ja mahdollisuus. Venäjän valtava karhu on useimmille suomalaisille perinteisesti merkinnyt syvää kauhua ja valtavaa uhkaa, jonka varjossa olemme joutuneet elämään satoja vuosia.
Meidät on herätetty tuohon ikiaikaiseen Venäjän karhun pelkoon Ukrainan sodan kautta. Sen avulla meidät on saatu antautumaan USAn kotkalle, jolle me olemme vain yksi mitätön hyväksikäytettävä ja hotkittava suupala, jolla ravita USAn sotateollisuutta, jonka tuotteiden markkinoimiseksi USAn on tuotettava uusia sotia jatkuvalla syötöllä.
Olemme pelästyneet karhua ja kääntyneet siksi kotkan puoleen, joka raatelee yhteiskuntamme armottomasti ylikansallisten yritystensä suihin sopiviksi suupaloiksi. Olemme astuneet ojasta allikkoon.
1800-luvulla Venäjän vallan alla Suomi oli suuriruhtinaskuntana itsenäisempi kuin nykyään EUn osavaltiona. Suomella oli oma raha ja oma pankki ja suomalaiset päättivät omista asioistaan oman maansa ja kansansa etujen mukaisesti.
1940-80 -luvuilla Neuvostoliiton ja YYA-sopimuksen aikana suomalaiset rakensivat itänaapurin varjossa ja sen suuria resursseja hyväksikäyttäen oman hyvinvointivaltionsa pohjoismaisen mallin mukaisesti. Suomi menestyi ja suomalaiset puhalsivat yhteen hiileen, johtajatkin.
Neuvostoliitto oli Suomelle kuin siirtomaa, josta tuotiin valtavasti halpoja raaka-aineita ja jonne vietiin rajattomasti suomalaisen teollisuuden tuotteita. Ja suomalaiset yritysjohtajat ja poliitikot toimivat pääsääntöisesti oman maan etujen mukaisesti, sillä itään päin ei ollut olemassa herrahissiä, joka olisi tarjonnut hillotolppavirkoja oman maansa ahneuksissaan myyneille.
90-luvulta lähtien eli YYA-kauden päättymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen monet suomalaiset johtajat ja poliitikot ovat lähteneet myymään maataan, sydäntään ja yrityksiään lännen loputtomia markkinoita hallitseville kasvottomille raharuhtinaille. Ja kaikille maansa myyneille on järjestynyt mitä mainioimpia ja rahakkaampia hillotolppia palkintona tästä lännen korian kotkan eteen tehdystä työstä. Oman maansa karusti pettäneiden johtajien on luonnollisesti päästävä nauttimaan ansioistaan muille maille vierahille.
Tämä kaikki on huipentumassa näinä päivinä, jolloin me odotamme lännen eturintamassa idän karhun hyökkäystä lännen kotkalta hankkimiamme torrakoita tomerasti puristaen ja toivoen, että kotka lupauksensa mukaisesti tulee auttamaan, kun karhu joukkoineen vyöryy rajan yli.
Me emme halua muistaa, mitä kotkan apu on merkinnyt Korealle, Vietnamille, Chilelle, Irakille, Afganistanille, Libyalle, Jugoslavialle ja mitä se merkitsee Ukrainalle, jota parhaillaan tuhotaan kotkan aatteiden nimissä sen sotateollisuuden tuotteiden markkinoimiseksi.
Miten käy Suomi-neidolle kun ärsyttämämme karhu hyökkää ja kotka laskeutuu maaperällemme? Mitä muuta kuin tuhoa ja kuolemaa siitä on odotettavissa? Mitä kaunista ja hyvää? Mitä iloista ja rakkaudellista?
Mitä jos emme pelkäisikään idän karhua? Mitä jos jättäisimme roolimme lännen kotkan auliina rakkikoirana, jonka ainoana tarkoituksena on tuhoutua uljaasti herätettyään ensin idän karhun talviuniltaan? Mitä jos emme pelkäisikään idän karhua, vaan hakeutuisimme sen kanssa omiin itsenäisiin ja luonnollisiin naapuruusväleihin, jotka ovat ennenkin olleet meille edullisia?
Mitä jos emme pelkomme vuoksi antautuisikaan lännen markkinamiesten tahdottomiksi orjiksi, vaan ottaisimme oman luonnollisen ja vapaan paikkamme itsenäisenä toimijana idän ja lännen rajamaastossa, jossa olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan?
Mitä jos lopulta uskaltaisimme ajatella oman maamme ja omien kansalaistemme etua antautumatta idän tai lännen peloille tai houkutuksille? Mitä jos lopulta seisoisimme omilla jaloillamme oman maamme rakastavalla kamaralla? Mitä jos?