Kun lapsi syntyy maailmaan, hän on täysin luonnollisesti riippuvainen vanhemmistaan. Hän tarvitsee heidän rakkauttaan, suojaansa ja läsnäoloaan voidakseen kasvaa omaksi itsekseen. Siinä ei ole mitään väärää. Se on elämän tapa kantaa itseään sukupolvesta toiseen.
Perheen tarkoitus ei kuitenkaan ole säilyttää tätä riippuvuutta, vaan vähitellen vapauttaa lapsi siitä. Vanhempien syvin tehtävä ei ole kasvattaa itselleen seuraajia eikä alamaisia vaan vertaisiaan – ihmisiä, jotka oppivat kuuntelemaan omaa elämäänsä ja kantamaan siitä itse vastuun. Aikuisia.
Usein näin ei kuitenkaan tapahdu. Me vanhemmat rakastamme lapsiamme, mutta kannamme samalla omia pelkojamme, haavojamme ja keskeneräisyyttämme. Huomaamattamme opetamme lapselle myös sen, että turvaa kannattaa etsiä toisesta ihmisestä, joka tietää paremmin. Lapsi oppii helposti etsimään turvaa asiantuntijoista ja johtajista, noista toisista.
Tuo sama malli toistuu helposti kaikkialla. Perheissä. Yhteisöissä. Yrityksissä. Kirkoissa. Puolueissa. Valtioissa. Me olemme niiden piirissä helposti edelleen kuin lapsia, jotka etsivät viisasta isää tai äitiä näyttämään meille suunnan. Ja samalla joku toinen alkaa kantaa vastuuta meidän puolestamme, meidän kohtalostamme.
Kyse ei ole pahuudesta eikä vallanhimosta. Se on inhimillinen tapa etsiä turvaa silloin, kun emme vielä täysin luota omaan elämäämme. Kun emme vielä ole kasvaneet oman elämämme hyväntahtoisiksi luojiksi. Aikuisiksi.
Me emme tarvitse uusia täydellisiä johtajia. Me tarvitsemme yhä enemmän aikuisia, sisäisesti vapaita ja itsenäisiä yksilöitä. Ihmisiä, jotka uskaltavat kuunnella omaa sydäntään samalla kun he kuuntelevat toisiaan. Ihmisiä, jotka pitävät huolen omasta elämästään, omasta tilastaan ja rakkaudestaan. Ihmisiä, jotka luottavat itsensä eli elämän virtaan.
Kun näin tapahtuu, johtajuuskin muuttuu. Johtaja ei enää seiso yhteisönsä keskellä kärrynpyörän napana, jonka kautta kaikkien täytyy kulkea. Johtaja ei enää yksin tiedä mitä tehdä, mikä kulloinkin on oikein tai väärin. Hänestä tulee yksi ihminen muiden joukossa – joskus suunnannäyttäjä, joskus kuuntelija, joskus seuraaja. Aina elämän kannattelema eli aikuinen.
Johtajasta tulee vertainen ja kaltainen. Ja hierarkioiden synnyttämä eriarvoisuus alkaa murtua ja sulaa sydämen tasavertaisuudeksi. Johtaja löytää paikkansa elämän yhteisessä virrassa.
Tänä aamuna katselin vanhaa kärrynpyörää liiterin seinää vasten. Silloin ymmärsin, että kärrynpyörä muistuttaa myös myllynratasta, joka muuttaa joen virtaavan veden mekaaniseksi voimaksi. Ehkä olemme tehneet samoin myös elämälle.
Sen sijaan että kokisimme olevamme osa elämän virtaa, olemme yrittäneet valjastaa sen pyörittämään omia järjestelmiämme, tavoitteitamme ja pelkojamme. Olemme käyttäneet hyväksemme elämän ikuista virtaa, koska emme ole tunteneet kuuluvamme siihen.
Mutta joki ei virtaa myllyä varten. Se virtaa, koska se on sen luonto.
Ehkä ihminenkin voi vähitellen lakata käyttämästä elämää hyväkseen ja oppia jälleen elämään sen mukana, virtaamaan osana sen loputonta liikettä ja muutosta. Luottamaan elämään.
Silloin ei tarvitse enää etsiä täydellistä johtajaa, sillä elämä kutsuu meitä jokaista suoraan ja välittömästi. Ei tarvitse pelastaa ketään eikä tulla pelastetuksi, sillä elämä kantaa meitä kaikkia yhtä lailla rakkautensa virtaavassa sylissä.
Riittää, että jokainen meistä oppii vähitellen kuuntelemaan sitä elämän virtaa, joka kantaa yhtä lailla meitä kaikkia. Virtaa, joka kantoi meitä jo ennen syntymäämme ja tulee kantamaan myös kuolemme jälkeen. Virtaa, joka on.
Kun näin tapahtuu, emme enää halua kasvaa toistemme ylä- tai alapuolelle. Me haluamme kasvaa rinnakkain, vertaisina ja kaltaisina. Yhdessä. Aikuisina.
Silloin maailma alkaa muistuttaa vähemmän mekaanista kärrynpyörää ja enemmän virtaavaa jokea. Siihen elämä meitä kutsuu koko ajan. Rakkauteen.