Elämä on kuin virtaava joki. Se kantaa meitä kaikkia lakkaamatta riippumatta siitä, olemmeko tietoisia siitä vai emme.
Ihminen on kuin kukka tämän Elämän virran rannalla. Kukka ei luo elämää. Se puhkeaa kukkaan, kun se ottaa Elämän vastaan.
Mitä enemmän ihminen uskaltaa hyväksyä oman ihmisyytensä kaikki terälehdet – ilon ja surun, rakkauden ja pelon, voiman ja haavoittuvuuden – sitä täydemmin Elämän kukka hänessä avautuu.
Ja silloin tapahtuu jotain ihmeellistä. Hän alkaa nähdä saman ihmisyyden myös toisissa. Ei ole enää vihollisia. Ei enää vastustajia. On vain ihmisiä, joissa Elämän virta kukkii.
Silloin totuus muuttuu myötätunnoksi. Ja myötätunto muuttuu totuudeksi. Silloin voin sanoa:
Tunnistan Elämän sinussa, koska olen viimein tunnistanut sen itsessäni.
Tästä alkaa todellinen rauha. Ei siitä, että kaikki ovat samaa mieltä. Vaan siitä, että toisen ihmisyys ei enää ole vierasta itselleni. Sama Elämän virta kukkii meissä kaikissa omalla ainutlaatuisella tavallaan. Me olemme kaikki yhtä ihmisyyden ihmeellisessä virrassa. Elämä on kokonaisuus.
Elämän virta on yksi.
Elämän kukat ovat moninaisia.
Jokainen Elämän kukka on pyhä.