Voi vittu, kuinka Elämä minua rakastaakaan! Niin suuresti, että mitä syvemmälle minä sen rakkauteen astun ja mitä voimakkaammin minä tunnen sen rauhallisen virtauksen koko olemuksessani, sitä vittumaisempia haasteita se lähettää minulle kohdattavaksi.
Mitä syvemmälle astun rakkauteen, sitä selvemmin huomaan ne kaikkein pienimmätkin liikkeet, jotka ennen jäivät havaitsematta. Ja ne saattavat silloin tuntua vittumaisilta 
Rakastava Elämä haastaa näin kaiken minun oman vittumaisuuteni siemenet ja hätäni pienimmätkin häivähdykset ja elkeet, ja kysyy minulta, pysynkö sittenkin Elämän virrassa ja rakkauden valossa vai antaudunko omalle vittumaisuudelleni eli vanhoille tunnemalleilleni. Elämä on viisas ja armollinen!
Alkukesästä solahdin rakkauden virtaan, kun hätäinen persoonani eli Samavika-Rahikainen oli talvisen kuolemansa kautta kulunut niin ohueksi ja mitättömäksi, että se ei enää osannut panna hanttiin sille rakkauden ihanuudelle, joka minua on aina kantanut ja tulee aina kantamaan. Se sama ihana Elämä ja rakkaus, joka kantaa myös sinua, ja tulee aina kantamaan.
Tämän jälkeen olen lähes päivittäin saanut kohdata mitä tiukempia ja vittumaisempia haasteita, jotka kaikki ovat kysyneet tiukasti: ”Tuletko mukaan rypemään vanhassa tutussa paskassa vai pysytkö siinä ihan’uudessa rakkauden virrassa, jonka lopulta tunnet ympärilläsi, ja sisälläsi? Mitä valitset nyt kun me menneisyytesi tutut tunneohjelmat haastamme sinut yhä uudestaan ja uudestaan? Sinulla on kaikki valta!”
On kieltämättä ollut ajoittain haastavaa pysyä rauhassa ja rakkaudessa, kun noita menneisyyteni tunneohjelmia on haastettu eli yritetty aktivoida mitä moninaisimmin keinoin ja vittumaisuuksin. Mutta kerta kerralta olen oppinut ottamaan haasteen vastaan ja valitsemaan rauhan ja rakkauden kielen ja kokemuksen tarjottujen vittumaisuuksien sijaan. Vaan on se ollut aikamoista vääntöä – siis itseni kanssa
Olen oppinut olemaan kiitollinen näistä rakastavan Elämän lähettämistä haasteista, joiden äärellä kaikki minussa vielä piilevä vittumaisuus ja hätä pääsee tulemaan näkyväksi ja kohdattavaksi. Se pääsee sulamaan kaikkea kantavaan rakkauteen. Niiden edessä olen oppinut sanomaan: ”Kiitos vittumaisuudestasi! Se auttaa minua näkemään sen, mikä minussa ei vielä ole antautunut rakkaudelle meissä molemmissa. 
”
Kun tänään kävelin läheisen ihanan luontopolun kautta Brankkarin lounaalle, Elämän ihanuus oli ihan käsin kosketeltavissa ja kaikin aistein tunnettavissa. Se tuoksui hunajakukan makeutena, kuului talitintin yksinäisenä titityynä ja leyhyi ympärilläni pehmeän syksyisenä lämpönä. Olin rakastavan Elämän sylissä. Siitä nousivat seuraavat kaksi lyhyttä viisautta:
Rakastan eli siunaan myös pahuutta,
joka on useimmiten vain kohtaamatonta hätää
niin toisessa kuin minussakin.
Elämä on kuolinsiivousta.
Kaikki se, mikä estää levollisen kuoleman
iloon, rauhaan ja rakkauteen,
on kohdattavissa ja purettavissa.
Elämä rakastaa minua. Elämä rakastaa myös sinua, se rakastaa meitä kaikkia ja vielä meidän vittumaisuuksiammekin. Ja se rakastaa ilman mitään rajaa, ilman ehtoja tai vaatimuksia. Elämä rakastaa.