Istuin 3,5-vuotiaana kirkonpenkissä ja katsoin alttarilla verisenä raatona ristinpuussa roikkuvaa Jeesusta ja sanoin äidilleni: ”Jeesus odottaa, että ihmiset tulisivat ja ottasivat naulat pois”. Pienen viattoman pojan silmissä Jeesus oli väärin tuomittu ja hänet tulisi vapauttaa ristinpuulta.
Tuliko Jeesus väärin tuomituksi? Oletko sinä tullut väärin tuomituksi? Olenko minä? Jeesus hakeutui ristinpuulle ihan itse. Hän hakeutui Jerusalemiin pääsiäisjuhlallisuuksien aikaan ja haastoi silloisen yhteiskuntansa papit, fariseukset ja roomalaiset viranomaiset sekä tavan kansan toimillaan ja sanoillaan. Jeesus halusi tulla tuomituksi.
Jeesus halusi näyttää miten me ihmiset tuomitsemme toinen toisiamme ja myös miten tuosta tuomiosta ja tuomitsemisesta voi vapautua. Jeesus tuomittiin kuolemaan ihan samoin kuin me uskomme olevamme tuomittuja kuolemaan. Mutta Jeesus näytti meille, että kuolemaa ei ole eli että sillä ei ole valtaa siihen, joka ei usko siihen. Jeesus näytti miten kuolemantuomio ei vaikuta siihen, joka ei usko olevansa kuoleva eli hetkellinen kehonsa. Jeesus voitti kuoleman.
Jeesus näytti tien läpi kuolemaan ja tuomioon uskovan maailman ja mielen. Jeesus voitti kehonsa ja sen kuolemaan uskovan ihmisen maailman. Jeesus jäi eloon tuomiostaan huolimatta. Jeesus vapahti niin itsensä kuin meidätkin, näytti tien vapauteen
Mites sinä? Oletko vapaa kaikista tuomioistasi huolimatta? Niistä joita olet anteliaasti jaellut lähimmäisillesi ja niistä joita olet saanut heiltä vastaanottaa? Oletko vapaa kuin Jeesus tai se viaton lapsi joka kerran olit vai oletko tämän kuolemaan ja tuomioon uskovan maailmamme vanki ja uhri?
Tuomitseminen on hyvin helppoa ja jokapäiväistä. Me tuomitsemme lapsemme kiltiksi tytöiksi ja tuhmiksi pojiksi, tai päinvastoin. Me tuomitsemme itsemme ja toisemme hyviksi ja pahoiksi, kauniiksi ja rumiksi, oikeiksi ja vääriksi, paremmiksi tai huonommiksi.
Me jakelemme tuomioitamme rennosti ja monin eri tavoin, sillä me uskomme näin pääsevämme eroon siitä itsellemme langettamastamme tuomiosta, jota me kaikki kannamme sydämemme syvyydessä. Pelosta, että meistä puuttuu jotain. Pelosta, että emme ole rakkauden arvoisia.
Kun pystyn tuomitsemaan toisen, voin kuvitella kasvavani näin täydemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi. Kun pystyn tuomitsemaan toisen, voin kuvitella välttäväni sen tuomion, jota jo kannan omassa sydämessäni. Kun pystyn tuomitsemaan toisen, kuvittelen vapautuvani omasta kirouksestani, kantamastani uskosta niin kuolemaan kuin tuomioonkin.
Näin uskon, vaikka se ei koskaan onnistukaan. Näin uskon, vaikka kukaan ei ole koskaan vapautunut omasta tuomiostaan tuomitsemalla toisen, lähimmäisensä. Tuomitseminen ei paranna eikä vapauta ketään, ei tuomaria eikä tuomittua, vaan se upottaa meidät aina vain syvemmälle tuomitsemisen suohon.
Kaikki tuomiot ovat vääriä eli vastoin Elämän rakastavaa kaikkeutta niin itsessämme kuin tuossa toisessakin, kaikkialla.
Elämä ei tuomitse itseään, ei omaa lastaan. Vain ihminen tuomitsee itsensä ja sitten lähimmäisensä välttääkseen oman tuomionsa.
”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”, sanoi eräs.
Kuuletko tuon viestin? Ymmärrätkö olla tuomitsematta?
Jos tuomitset toisen teot pahoiksi,
niin miten suhtaudut itseesi,
kun huomaat toimineesi samaan tapaan?
Rakasta eli siunaa myös pahuutta,
joka on kohtaamatonta hätää
niin toisessa kuin itsessäsikin.
Elämä on kuolinsiivousta.
Kaikki se, mikä estää levollisen kuoleman iloon ja rakkauteen,
on kohdattavissa ja purettavissa.
”Ei ihminen happea hengitä, vaan elämää.” sanoi tuo sama pikkupoika kerran.
Mitä sinä hengität? Tuomion maailman happea vai rakastavaa Elämää?