IHMISSUHTEEN SALAISUUS

Parkanon korkeakoulun kursseista ei koskaan tiedä milloin ne alkavat ja milloin niitä tarjotaan. On vain itse huomattava, milloin kurssi on menossa ja mitä sillä on tarjolla ja huomattava itse lopputenttikin, kun se on kohilla.

Korkeakoulun pääopettaja Elämä Itse oli antanut minun levätä viikon verran eli sen jälkeen, kun olin saanut valmiiksi viimeisimmän käsikirjoitukseni ”Ihmisen matka – Paluu Elämän syliin”. Mutta kuluneena viikonloppuna Rahikainen sai taas mitä voimallisimman intensiivikurssin ihmisten kohtaamisen ja syvän läheisyyden jalossa taidossa.

Lauantaina matkasin pienellä Corsallani Keravan Ilon Valkeille puhumaan ja kohtaamaan ihmisiä. Lähdimme matkaan aamulla klo 6.30 yhdessä toisen korkeakoulun oppilaan kanssa, joka oli menossa Keravalle ihan muissa asioissa. Ja olimme perillä vasta neljän tunnin kuluttua messujen jo alettua, sillä eksyin matkalla.

Tuona aamuna vallitsi mitä syvin sumu. Tietä ei nähnyt kuin 20 metriä eteenpäin ja ajaminen oli välillä silkkaa arvuuttelua. Kun olin ajamassa Tampereen kehätietä kääntyäkseni Helsingin moottoritielle, en sumun ja keskustelujemme intensiivisyyden vuoksi huomannut tuota liittymää, vaan ajoin yli 20 kilometriä Jyväskylän suuntaan ennen kuin havahduin siihen, että tuttu tie oli vähän oudon näköinen.

Päädyin oikaisemaan GPSn tarjoaman pikkutien kautta ja päädyimme aina vain sumuisempiin maisemiin. Vasta Hämeenlinnan kohdalla sumu hälveni ja sain lopulta arvuuttelemisen sijaan nähdäkin minne olin menossa.

Keravalla kannoin kirjani pöydälleni ja heti alkoivat päivän kohtaamisharjoitukset. Luokseni hakeutui päivän aikana mitä ihanimpia ja syvällisempiä miehiä ja naisia, joiden kanssa sain jakaa syntyjä syviä niin, että molempien silmäkulmat kostuivat ja kohtaaminen päättyi lämpimään halaukseen. Elämän syli kantoi meitä kaikkia.

Pidin puheeni otsikolla ”Ihmisen matka – Paluu Elämän syliin”. Tuo puhe syntyi siinä pyhässä hetkessä, jossa istuin yleisöni edessä. Kerroin siinä oman matkani lisäksi myös kohtaamisesta erään naisen kanssa hetkeä aikaisemmin auditorion ulkopuolella. Hän kertoi huomanneensa, että sekä vastasyntyneillä että kuolevilla on sama tavattoman syvä, intensiivinen ja pyhä katse. Ja minä koetin näyttää mihin tuo pyhyys häviää elämän ajaksi ja miten se voi olla läsnä kaikissa hetkissä ja kohtaamisissamme. Se on Parkanon korkeakoulun opetussuunnitelman ydintavoite.

Puheeni jälkeen eräs nainen tuli kiittämään vaikuttavasta puheestani. Hän kertoi nähneensä tuon tunnin aikana kasvoillani mitä erilaisimpia hahmoja, joista viimeisin oli selvästi joku ulkoavaruuden olento. Ymmärsin, että hän näki sieluni aikaisempia ilmiasuja, joita itsekin olen joskus nähnyt välähtelevän toisen ihmisen kasvoilla.

Kun messut loppuivat klo 17 pakkasin tavarani ja vein ne autooni. Kävin syömässä läheisessä nepalilaisessa ja ajoin sitten ihan suoraan ja eksymättä takaisin Parkanon campukselle. Olin perillä klo 21.30 enkä lainkaan arvannut, että ihmissuhdekurssini jatkuisi vielä sunnuntainakin.

Sunnuntaina huomasin herättyäni, että lauantain kohtaamiset soivat edelleen mielessäni. Niissä oli ollut sellaista syvyyttä, jota en aiemmin ollut kokenut. Erään miehen kanssa tunnuimme kantavan samanlaista keskiaikaisen elämän ja ankarien tekojen haastetta, jota olimme tässä elämässä tulleet purkamaan. Ja erään naisen kanssa kohtasimme ihmeellisessä puhtaasti värisevässä viattomuuden hetkessä, jossa sekä miehuus että naiseus meissä molemmissa oli jo sulautunut yhdeksi ihmisyydeksi eli Elämän leikiksi kehojen erilaisuuden kautta.

Nämä hetket soivat mielessäni ja saivat minut kirjoittamaan päivän aikana seuraavat lyhyet tekstit, kun en viikkoon ollut kirjoittanut yhtään mitään:

Ollako rakkauden kipee vai rakkaudessa runsas?

Tunnistanko nuo laadut itsessäni ja huomaanko valita?

Pitkään uskoin saavani rauhan, kun Samavika-Rahikainen kuolee.

Nyt tunnen rauhan, kun Samavikakin on rakkauteni sylissä.❤

Ollako oikeassa tai väärässä

– vai rakkaudessa?

Rakkauden ikiaikainen runsaus kantaa sylissään

myös sen todeksi kuvitellun puutteen.

Ihmissuhde.

Kuulla. Kuulua. Antaa tilaa.

Ja huomata, mitä alkaa soida välissä.

Illalla osallistuin Parkanon korkeakoulun viikoittaiselle saunaintensiivikurssille, jossa tänään oli kurssiteemana onnettomuudet, joista keskusteltiin mitä monipuolisimmin. Joku oli saanut lietelannan päälleen, toinen oli liotettu lipeässä, kolmas oli saanut piet päälleen ja neljäs oli harjannut teräsharjalla tiukkoja liimoja pois kämmenistään. Kukin sai tilaa kertoa omastaan osastaan ja kuulla ja kuulua siten yhteiseen elämän oppihetkeen. Elämä on kaunista!

Tultuani illalla jo hieman väsyneenä kotiin saunasta Elämä Itse järjesti vielä mitä huimimman loppuhuipennuksen tälle viikonlopun kurssille ihmissuhteista ja -kohtaamisista. YLEn Areena tarjosi nähtäväkseni dokumentin ”Becoming Led Zeppelin”, joka kertoo Led Zeppelinin perustamisesta ja noususta maailman kuumimmaksi rockbändiksi 60-luvun lopussa.

https://areena.yle.fi/1-76358120

Olin toki kuullut Led Zeppelinin musiikkia aikaisemminkin, mutta en koskaan näin syvällisen johdannon ja intensiivisyyden kautta. Minun nuoruuteni bändi, joka on pitkään kulkenut mukanani, oli Rolling Stones. Ja heidän varmaan tunnetuin kappaleensa I Can’t Get No Satisfaction, on tuntunut olevan minunkin tunnusmelodiani 🙂

Kun katsoin tuota dokumenttia, tajusin Led Zeppelinin olevan kuin malliesimerkki siitä mitä ihmeitä tapahtuu, kun jokaisella bändin jäsenellä on todella tasavertainen asema yhtyeen soundin kokonaisuudessa. Kaikilla on jopa äänitysteknisesti annettu tilaa olla oma itsensä kokonaisuudessa, joka näin kasvaa suuremmaksi kuin mihin kukaan heistä pystyisi yksin. Syntyy Led Zeppelin.

Ja Led Zeppelin kuolee myös kymmenen vuoden kuluttua, kun sen rumpali John Bonham kuolee. Bändin taianomaista sointia ei ole mahdollista luoda ilman hänen ainutlaatuista tapaansa rummuttaa ja kuunnella samalla kaikkien yhteissointia, mitä kukin heistä tekee tavallaan. He soittavat YHDESSÄ. Tai ovat soittamatta.

Ja kun alan päästä kiinni Led Zeppelinin lipuvasti virtaavaan musiikkiin kuunneltuani pari heidän ensimmäistä albumiaan dokumentin jälkeen, tajuan että heidän taikansa on aivan sama kuin luonnollisesti virtaavan ihmissuhteen. Kaikille on annettu tilaa olla oma ainutlaatuinen yksilönsä, joka saa kuulua kokonaisuuteen täysin omana itsenään ilman, että mitään sävyjä tai ketään miksataan pois tai pienemmälle.

Kuinka usein parisuhteen ”me” syntyykään niin, että vähitellen instrumentteja aletaan miksata pois: ”Älä ole noin voimakas. Ole enemmän tällainen.Tarvitsen sinulta tätä. Sinun pitäisi ymmärtää minua. Jos todella rakastaisit, soittaisit vähän hiljempaa.”

Ja lopulta saadaan ehkä siisti miksaus — mutta helvetti, bändi eli parisuhde ei enää soi.

Led Zeppelinin motto tuntuu taas olleen:

En tarvitse sinun muuttuvan minun instrumentikseni.

Haluan kuulla, miltä sinä kuulostat kokonaan itsenäsi.

Ja uskallan kuulua itsekin kokonaan.

On hauskaa nähdä, mitä meistä syntyy yhdessä 🙂

Jokaisella on bändissä oma äänensä — ja juuri sillä hän täydentää yhteistä soitantoa. Jokainen kuuluu omana itsenään kokonaisuuteen. Näin on myös parisuhteessa.

Samaa opettaa Jimmy Page Parkanon korkeakoulun iltavuorossa, kun hän kertoo miten hän bändin tuottajana toimi äänitysstudiossa:

Anna jokaiselle oma ääni.

Anna jokaiselle oma tila.

Älä miksaa erityisyyttä pois.

Kuuntele kokonaisuutta, joka syntyy siihen väliin.

Tässä on kaiken todellisen kohtaamisen ja yhteisen soittamisen ydin niin maailman suurilla konserttilavoilla kuin Keravan Ilon Valkeilla tai Parkanon Käenkosken saunan lauteilla. Siitä syntyy tai paremminkin nousee esiin Elämän ihmeellinen sointi meidän välillämme. Siinä on myös parisuhteen salaisuus.

Yhteinen sointi ei edellytä samanlaisuutta.

Se edellyttää tilaa erilaisuudelle.