Olet varmaan joskus kuullut naisen vastaavan kysymykseen siitä, kuinka monta lasta hänellä on, suunnilleen seuraavasti: ”Minulla on kolme lasta, ja neljäntenä tuo mies.” Ihan tavallista, mutta niin surullista tässä keskenkasvuisten miesten ja naisten maassa, jossa aikuisten miesten ja naisten tasavertainen kohtaaminen on kovin harvinaista. Maassa, jossa me tyydymme leikkimään lapsellisia roolileikkejä sydämessämme kaipaamamme rakastamisen sijaan.
Kaikkein suurin ja mahtavin rooli on äidin eli uuden elämän luojan ja ylläpitäjän rooli. Se on naisen voimallisin valtarooli, josta käsin hän hallitsee niin lapsiaan kuin miehiäänkin, noita keskenkasvuisia olentoja, jotka oman äitinsä keskeneräisen rakkauden vuoksi ovat jääneet kaipaamaan ja odottamaan äidin hoivaa ja huolenpitoa naisiltaan ja vaimoiltaan. Ja koska naisilla ei perinteisesti ole ollut juurikaan muita vallankäytön mahdollisuuksia, he ovat suostuneet liittoihin keskenkasvuisten ja äitiään vielä kaipaavien miesten kanssa. Se on ollut heidän selviämisstrategiansa miesten muuten hallitsemassa maailmassa, jossa on ollut suorastaan hengenvaarallista olla nainen eli herkkä ja tunteva ihmisolento. Äitiys on ollut keino selvitä hengissä.
Huoran rooli on ollut naiselle myös mahdollisuus herättää huomiota eli tulla nähdyksi. Näin nainen on saanut edes himokkaita katseita ja kosketuksia osakseen. Heidän kehonsa on nähty, sen houkuttavia muotoja on himoittu ja siihen on haluttu tunkeutua. Ja keskenkasvuiset miehet ovat hakeneet hänen rinnoiltaan ja hänen kehonsa onkaloista lohtua äidinkaipuulleen ja syvälle yksinäisyyden ja erillisyyden tunteelleen. Mutta onko naista itseään nähty eli tuota sielukasta henkeä kehonsa alituisesti muuttuvien muotojen takana?
Sekä naiset että miehet kaipaavat tulla nähdyksi, kohdatuiksi ja rakastetuiksi ikuisina sieluina ajassa kehittyvän kehon muotojen takana. Koska sitä ei useinkaan tapahdu, ei äidin eikä isän sylissä eikä rakastavaisten kohtaamisissa, me opimme tyytymään erilaisten roolileikkien ja kehollisen kohtaamisen tuottamaan hetkelliseen tyydytykseen. Me leikimme miestä ja naista, vaikka sisällämme asuu ja toimiamme ohjaakin vanhemmiltaan saamansa keskeneräisen rakkauden traumatisoima lapsi, joka yhä uudestaan ja uudestaan koettaa saada rakkaaltaan, tai ainakin hänen keholtaan, sitä rakkautta mikä äidiltä tai isältään jäi saamatta. Me tyydymme roolitettuun korvikerakkauteen, jota emme kuitenkaan koskaan saa tarpeeksemme.
Jotta me miehet ja naiset voisimme koskaan kohdata toisemme puhtaasti, vaivattomasti ja viattomasti rakastaen, meidän on itse kunkin ensin aikuistuttava eli kohdattava oman lapsuutemme keskeneräiseksi jäänyt rakkauden kaipuu. Se lapsen hätä, jota me muuten projisoimme alitajuisesti äitinä tai isänä näkemämme rakkaamme tai puolisomme päälle. Vasta otettuamme itse tuon sisäisen lapsemme oman aikuisen ja rakastavan olentomme syliin meistä itsestämme löytyy rauha, josta käsin voimme kohdata rakkaamme eheästi, suvaitsevasti ja kokonaisesti eli sellaisena kuin hän on omien rooliensa ja keskeneräisten tunnekokemustensa takana.
Vasta oman aikuisesti rakastavan olentomme löydettyämme me emme enää lähesty toisiamme puutteessa, emme läheisyyden, seksin tai jonkun muun tunteen keskeneräisyydestä kumpuavassa kaipuussa. Vasta sitten voimme todella rakastaa eli antaa rakkauden virrata omasta ikuisesta sielustamme toiselle vertaisellemme ja kaltaisellemme hengelle oli hän sitten miehen tai naisen kehossa. Vasta sitten olemme todella yhtä niin itsemme, toisemme kuin koko maailmankin kanssa. Olemme yhtä rakastavassa ja kaikkea kantavassa Elämässä Itsessään. Olemme yhtä ilossa, josta ei mitään puutu.