Ai, miten hiton kipeältä tuntuukaan, kun ihminen, jonka kanssa juuri leikimme mitä suloisimpia rakkauden leikkejä, vetäytyykin äkillisesti noista iloisista leikeistä! Ai, miten sydäntä särkeekään, kun se jakamisen ihme, joka juuri oli totta, ei olekaan enää mahdollista! Ai, kuinka sattuukaan kun ensin avaa sydämensä vereslihalle, niin auki ettei yksikään rooli tai kuori enää ole sen suojana ja juuri silloin, tuona herkimpänä hetkenä, toinen vetäytyykin tuosta juuri avautuneesta rakkauden yhteydestä. Se on kuin elämän loppu, kuolema, joka houkuttaa…
Olen juuri kokemassa tätä perimmäistä pettymystä, jonka uskon olevan piilotettuna ja moneen kertaan peitettynä meidän kaikkien sydämissä. Se on se ensimmäinen kauhistus, jonka jokainen meistä on saanut muodossa tai toisessa kokea ja säilöä sydämeensä syntyessään tähän omaa pettymystään sydämissään kantavien olentojen maailmaan. Pettymys on se kuuluisa isien – ja äitien – synti, joka kuin huomaamatta siirtyy sukupolvelta toiselle. Pettymys on ihmisen perimmäinen murhe, se jota emme hevin uskalla kokea ja kohdata. Se sattuu niin syvästi.
Eräs herkkä ja oman henkisen ja ikuisen todellisuutensa muistava olento koki lapsena kaikki kohtaamansa ihmiset kuin hirviöinä ja puoliksi kuolleina robotteina. Ja koska hän oli tullut Maahan kutsuttuna tähteläisenä ”pelastamaan” ihmiskuntaa kauhistuttavalta tuholta, hän luuli ensin, että hänen pitäisi vapauttaa ihmiskunta tuhoamalla nuo hirviöt eli ihmiset itsensä. Vasta myöhemmin hän tajusi, että tuo hänen ihmishahmoissa näkemänsä hirviöt olivat ihmisten omien pelkojen ja pettymysten luomuksia. Ihmiset olivat itse omien ajatushirviöidensä lumoissa, niiden näköisiksi muokkaantuneita. Ihmistä oli autettava vapautumaan omista peloistaan ja pettymyksistään, jotka johtavat hänet kerta kerralta tuhoamaan itsensä ja maailmansa. Se on hänen tehtävänsä.
Niin kauan kuin ihminen kantaa perimmäistä pettymystään sielunsa ja alitajuntansa syvimmässä ja pimeimmässä loukossa kuin salaliittoteorioiden kauhistuttavasti kituvia häkkilapsia, niin kauan hän tulee tuottamaan vastaavaa pettymystä varsinkin niille, jotka pääsevät kaikkein lähimmäksi häntä ja hänen pettynyttä häkkilastaan. Tuon häpeällisen ja hätäänsä huutavan häkkilapsen olemme kätkeneet mitä moninaisimpien ulkokultaisten ja ylimielisten roolien alle, jotta emme vaan joutuisi kohtaamaan sitä toisessa ja varsinkaan itsessämme. Olemme valmiit tekemään mitä tahansa tuon heikkouden häpeän pitämiseksi piilossaan. Se ei saa paljastua. Me emme saa paljastua, emme toisillemme emmekä varsinkaan itsellemme.
Omassa koti-isän hädässäni ja yksinäisyydessäni pudotin kerran rakkaan pienen lapseni äkillisesti käsistäni, kun en jaksanut enää. Hän ei pudonnut korkealta eikä häntä varsin sattunut hänen pudotessaan pehmeälle sängylle. Mutta kuitenkin minä petin hänen luottamuksensa ja tuo pettymyksen kokemus jäi elämään hänessä. Niinpä noin 12 vuotta myöhemmin, kun annoin hänen pienen sisaruksensa ensi kertaa hänen syliinsä, hän pudotti vauvan lattialle aivan samoin kuin minä olin kerran pudottanut hänet. Hänen kokemansa pettymys siirtyi kuin vahingossa ja ilman mitään pahaa tarkoitusta eteenpäin.
Näin me kaikki teemme toinen toisillemme juuri niin kauan kuin meidän oma kielletty ja pelätty pettymyksemme saa johtaa meidän toimiamme niin ihmisen pienissä kuin suurissakin ympyröissä. Me tuotamme luonnollisesti pettymyksiä toinen toisillemme juuri niin kauan kuin syvälle alitajuntamme pohjamutiin tunkemamme perimmäinen pettymys saa ohjatta toimiamme ja näin kierrättää itseään. Olemme pettymyksen vankeja niin kauan kuin tämä kauhistuttava pettymys on vielä tuntematta ja kohtaamatta. Meidän koko ihmiskuntamme on.
Vain ottamalla tämänkin kauhistuttavan tuskan oman rakkauteni ikuiseen piiriin pääsen lopulta vapaaksi ihmiskuntaa piinaavasta pettymyksen oravanpyörästä. Vain rohkenemalla tuntea oman tieni sen läpi, voin vapautua sen ikiaikaisesta lumouksesta. Vain antamalla pettymykseni kuolla, minun ei enää tarvitse kuolla kantamani pettymyksen vuoksi. Siinä on pettymyksen lahja.