Kaiken takana on rakkaus. Ja kaiken vaivan ja vitutuksen takana on rakkauden pelko. Siinä se!
Jokainen meistä aloitti ikuisen matkansa puhtaana rakkautena. Jokainen meistä on ehjä ja kokonainen ytimessään, siinä mikä jää jäljelle kun kaikki ajallinen vaiva on eletty, kulutettu ja kohdattu pois. Jokainen meistä on eksynyt ajan syövereihin eli kietonut rakkautensa ympärille moninaisten vaivojen verkon, jossa me toisten kaltaistemme kanssa turhaan taistellen pyristelemme, sillä me uskomme ja kuvittelemme jonkun toisen olevan vastuussa meidän omien pelkojemme verkoista. Me olemme erehtyneet…
Jokainen meistä kantaa ja ylläpitää omia verkkojaan. Jokainen meistä luo hetki hetkeltä oman todellisuutensa. Ja jokaisella meistä on rajoittamaton valta luoda oma maailmamme yhä uudestaan. Tätä on rakkaus ja koska me olemme sen unohtaneet, me koetamme toinen toisiamme hallitsemalla ja syyttämällä parantaa omaa maailmaamme. Siinä emme koskaan onnistu…
Jokainen lapsi syntyy tänne kantaen edellisten kuolemiensa verkkoa eli niitä tuntoja ja ajatuksia, jotka ovat aikaisemmin johtaneet hänen kehonsa ahdistukseen ja tuhoon. Jokainen vanhempi kantaa myös omia ajan ja tuhon verkkojaan eikä siksi kykene rakastamaan lastaan täysin ja varauksettomasti. Näin kasvavan lapsen vanhat traumat ja vaivan muistot aktivoituvat vähitellen uudestaan eivätkä pääse kuin satunnaisesti sulamaan vanhempien kaikenkattavaan rakkauteen. Vanhat vaivat heräävät taas kerran henkiin luomaan uutta vanhaa tulevaisuutta. Eli oravanpyörä kieppuu edelleen…
Ja silti jokainen hetki on uusi, loputtomasti uusi mahdollisuus luopua menneisyyden taakasta eli kaikesta siitä ajasta, pelosta ja vaivasta, jota me olemme tottuneet kieputtamaan elämästä toiseen. Jokainen hetki on pyhä uusi alku, jonka me tottuneesti tuhrimme vanhojen vaivojemme paskaan. Jokainen hetki on itse viattomuus, jonka me hetki hetkellä nuijimme menneisyytemme kuvitelluilla vaivoilla. Jokainen hetki on hyväksikäytetty rakkaus niin kauan kuin me suostumme tukahduttamaan sen kaikilla niillä vanhoilla ja jo käytetyillä tunteilla, joiksi me olemme itseämme oppineet kuvittelemaan. Jokainen hetki on mahdollisuus herätä rakkauteen…
Ihminen ei koskaan muutu ajassa eli ”sitten kun”, sillä aika itse on se verkko, joka pitää meidät kiinni vihassa, pelossa ja ahdistuksessa. Ihminen ei koskaan voi muuttaa eli kohdata tummia tuntojaan kuin tässä pyhässä hetkessä, jossa kaikki elämä aina tapahtuu. Kaikki sydämet lyövät yhtä aikaa, ne lyövät juuri nyt. Kaikki elämä ja rakkaus on läsnä vain juuri nyt. Kaikki ihmiset, eläimet, kasvit, planeetat ja galaksit ovat saman ikuisen rakkauden kannattelemia. Me kaikki olemme rakkauden sylissä juuri nyt. Ja vain tässä hetkessä me kaikki olemme yhtä, emme koskaan menneisyyden tai tulevaisuuden kuvitelmissamme.
Kohdataksemme rakkauden meidän on purettava kaikki ajan ja pelon verkot oman pyhän rakkautemme ympäriltä, ei noista toisista vaan itsestämme. Rakkaus, jota kuvittelimme etsivämme noista toisista, vanhemmista, rakastetuista, miehistä ja vaimoista, on koko ajan ollut meissä itsessämme, piilotettuna omien pelkojemme ja omien tummien tuntojemme verkon taakse.
Rakkaus, jota olet iän kaiken etsinyt, olet sinä itse, sinun todellinen olentosi kaiken menneisyytesi rojun alle haudattuna.
Kohtaa kaikki oma rojusi rakkaudessa ja kiitollisuudessa ja opettele olemaan iloinen ja hyväntahtoinen kaikkea sitä vanhaa pelon kamaa kohtaa, jota sinä ja lähimmäisesi olette ajassa turhaan kantaneet kuin suurinta aarrettanne. Vanhaa paskaa me kaikki olemme kantaneet, ja vanhaan paskaan me olemme itsemme, toinen toisemme ja koko maailmamme kerta kerralta tukahduttaneet.
Menneisyytemme paska on lentänyt maailmamme tuulettimeen, joka levittää pelon, ahdistuksen, erillisyyden ja kuoleman viestiä yhä laajemmalla ja yhä voimakkaammin. Menneisyytemme paskasta eli vanhoista vaivoistamme on kasvanut ihan valtava pelon muuri ympärillemme, joka uhkaa tukahduttaa kaiken elämän ja kaiken rakkauden meissä ja tällä kauniilla planeetallamme.
Näin näkyväksi ja tuntuvaksi tehty menneisyytemme vanha vaiva on elämän lahja meille kaikille, sillä sen suttuisessa ja ahdistavassa peilissä me voimme lopulta saada myös omat vaivamme näkyviin ja kohdattavaksi. Sillä vain kohdattu pelko voi purkautua ja samalla vapauttaa meidät ajan ahtaasta vankilasta.
Aikamme ahtaus on lahja olentomme todelliselle rakkaudelle, joka sen paineessa voi herätä muistamaan oman todellisen luontonsa tässä elämän ainoassa hetkessä, juuri nyt. Sinä voit, ja minä.
Elämä on lahja ja sinä olet tuon lahjan kantaja. Sinä olet rakkaus itse, joka on vain hetkeksi unohtanut oman luontonsa ja erehtynyt uskomaan omien pelkojensa vaivaan ja ahdistukseen. Luomiesi ja kantamiesi pelkojen maailma oli vain hetken paha uni, josta sinä ja sinun ilosi ja rakkautesi heräätte, kun olet saanut tarpeeksi oman aikasi vankilasta. Kaikki kärsimys on hetkellistä, mutta rakkautesi eli se mikä sinä todella olet, on ikuinen. Sinä olet.