Ensimmäinen mahdollinen haava

Olen saanut tutustua useampiin ihmisiin, miehiin ja naisiin, jotka on heti syntymän jälkeen siirretty jonkin lääketieteellisen syyn vuoksi kahdeksi tai kolmeksi viikoksi keskoskaappiin eli eristetty äidistään, elämästä. Näiden ihmisten ensimmäinen kokemus ihmisyydestä on ollut äärimmäinen yksinäisyys ja erillisyys sekä äärirajoilla tapahtuva taistelu selviytymisestä, elämästä tai kuolemasta. Elämä on taistelua.

Ja tämä ensimmäinen haava näkyy selkeästi myös näiden ihmisten aikuisessa elämässä. Se pakottaa heidät toistamaan vastaavia vaaratilanteita, jotta tuo ensimmäinen haava tulisi esiin ja kohdattavaksi ja siihen sitoutunut elämänenergia vapautuisi. Ja usein se ilmenee pakottavana tarpeena valloittaa yhä uusia miehiä tai naisia eli saada seksuaalisen yhteyden kautta eheytetyksi se haava, joka syntyi äitiyhteyden eli ensimmäisen ihmissuhteen katketessa niin järkyttävällä tavalla. He ovat jumissa tuon kivun pakottavassa toistossa kunnes jonain päivänä saavat tuosta epätoivoisesta yhteyden tavoittelemisesta tarpeekseen ja uskaltautuvat opettelemaan itsenäisen ja vapaan aikuisen elämää. Sekin on mahdollista.

Useimmilla meistä on tuo sama haava, mutta hieman lievemmässä muodossa, sillä esimerkiksi niinä aikoina kun minä synnyin terveetkin vastasyntyneet vietiin erilleen äidistään vauvalan muovikaukaloihin. Siellä me saimme muiden hätääntyneiden vauvojen kanssa odottaa kuin vasikat karsinoissaan sitä autuasta hetkeä jolloin pääsimme äitimme viereen ja saimme tarrautua henkemme hädässä äidin tissiin tai ainakin sen tuttipullokorvikkeeseen. Ja tuo jatkuvasti kaipaamamme lyhyt ruokintahetki toteutui ajan ohjeiden mukaisesti kellontarkasti neljän tunnin välein riippumatta meidän tarpeistamme. Me olimme maailmamme armoilla.

Näin lapset kasvatettiin hätään ja loputtomaan kaipaukseen, kurotukseen kohti rakkautta ja elämää, mikä näkyy erilaisina pakonomaisesti toistuvina toimintamalleina eli pyrkimyksinä saada esiin ja kohdatuksi tuo haava sekä vapautetuksi siihen sitoutunut elämänenergia. Tuossa alitajuisessa hädässä me kaikki tavoittelemme vielä aikuisinakin lohtua niin toinen toisiltamme kuin maailmaltammekin. Me pelkäämme jäädä yksin.

Yksinäisinä ja erillisinä meitä on helppo hallita tarjoamalla meille mitä moninaisimpia taloudellisia, poliittisia, ideologisia tai seksuaalisia haavekuvia, jotka lupaavat meille alitajuisesti kaipaamaamme yhteyttä ja täyttymystä. Meitä on helppo johtaa harhaan niin läheisissä ihmissuhteissamme kuin maailman suurilla poliittisilla ja taloudellisilla näyttämöilläkin, sillä me uskomme lähes ketä tahansa, joka tarjoaa meille pelastusta tai edes hetken unohdusta. Pelasta minut!

Meitä johdetaan alitajuisen haavamme ja pelkomme kautta. Meitä on helppo harhauttaa, koska me uskomme, että me emme selviä yksin. Me emme tunne omaa voimaamme. Me kiellämme oman kaikkivaltiaan luojavoimamme, koska tämä maailma opettaa meidät siihen. Tämä maailma pelkää meidän voimaamme ja rakkauttamme ja pyrkii siksi kietomaan meidät mitä moninaisimpien pelkojen kapaloihin heti syntymämme ensi hetkistä lähtien, sillä vain pelkoon uskovina meitä voidaan hallita ja johtaa kriisistä ja sodasta toiseen meidän voimaamme – ja itseään – pelkäävien johtajiemme tahdon mukaisesti. Pitää meidät ikuisesti pelon keskoskaapissa.

Me olemme pelon avulla lypsettävää karjaa maailman mahtaville, kunnes me eräänä päivänä saamme siitä tarpeeksemme, ja alamme tapailla omia itsenäisiä askeleitamme kaikkivaltiaina luojaolentoina, jotka eivät enää pelkää. Me voimme astua ulos omien pelkojemme keskoskaapista. Sekin on mahdollista.