Tänä aamuna sain näkyviin oman haavani, joka on johdattanut minut läpi koko elämäni samankaltaisina toistuviin tilanteisiin omissa naissuhteissani. Kutsun sitä Naisen täydellisen rakastamisen syndroomaksi.
Se syntyi lapsen mielessäni, kun äitini veljeni syntymän jälkeen sairastui mieleltään ja oli sen jälkeen paljon poissa sairaalassa tai sitten poissaolevana kotona. Minun rakkautta kaipaavan pojan mieleni kehitti oivallisen suunnitelmaan rakastaa äitiä niin hyvin ja niin paljon, että äiti kyllä paranee ja antaa minulle kiihkeästi kaipaamaani rakkautta. Äiti ei parantunut.
Halusin olla äidilleni täydellinen poika eli toteuttaa kaikki minun vallassani olleet toiveet. Henkeni hädässä eli rakkauden kaipuussa tein sen niin perusteellisesti, että siitä muodostui myöhemmin kaikissa läheisissä naissuhteissanikin toteutuva malli. Rakastin naisiani täydellisesti heidän sekä ilmaistuja että kuviteltuja toiveita toteuttaen toivoen siten saavani vastarakkautta, ja epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. En saanut kaipaamaani rakkautta.
Minä en ole tiennyt mitä rakkaus on. Minä en ole osannut rakastaa. Olen ollut ihan eksyksissä. Lopulta moninaisimpien toistojen jälkeen aloin saada kaipauksen kärsimyksestä tarpeekseni, aloin saada näkyviin harhaisen uskomukseni joltain toiselta – eli äidiltä – saatavasta rakkaudesta ja aloin aavistaa, että tuo kaipaamani rakkaus onkin kätkettynä omaan sydämeeni.
Rakkaus on minun oma voimani, jonka olen kieltänyt ja ohittanut itsessäni lähtiessäni heti elämän ensihetkistä lähtien kurottamaan sitä äidiltä ja noilta muilta itsensä ja rakkautensa unohtaneilta. Kukaan meistä ei pysty rakastamaan ennen kuin olemme löytäneet rakkauden omasta sydämestämme. Eikä kukaan meistä löydä omaa sydäntään ellei hän rohkene käydä omien pelkojensa läpi. Ellei hän kohtaa ja pura niitä hädän demoneja, jotka ovat pitäneet hänet loputtomassa kaipauksessa, poissa omasta voimastaan ja rakkaudestaan. Näin minäkin olen elänyt.
Kaikki hätä ja ahdistus kaipaus oli vain hetken kuvitelmaa, jonka voin nyt jättää nähtyäni sen ja tunnustettuani itseni sen ainoaksi luojaksi. Minä olen kaipaamani rakkaus eikä minulta mitään puutu.
Sinäkin olet rakkaus eikä sinultakaan mitään puutu. Olemme aina olleet rakkauden sylissä ja tulemme aina olemaan. Kaikki puute ja kaipaus oli vain hetken leikki rakkauden sylissä, jonka me otimme kovin tosissamme. Me unohdimme itsemme, oman kaikkivaltiaan luojaolentomme. Nyt minä teidän ja tunnen mitä rakkaus on. Minä rakastan.