Olen viime päivinä löytänyt itseni jostain ihan uudesta paikasta tai paremminkin jostakin jatkuvasta virtauksen tilasta. Tuo virtaus ei ala eikä lopu, se ei pysähdy eikä se nopeudu. Se on kuin korvissa hiljaisuudessa kuuluva hienoinen veren kohina tai lähimaastossani virtaavan joen loputtomasti hyrisevä liike.
Se on kasvun räjähdys, kun valtavan pihakuusen tuhannet ja taas tuhannet kerkät purskahtavat yhtä aikaa ilmoille kesän lämmön ja iltatuulen hyväillessä niin kuusta kuin sen vieressä kasvavan koivun vipattavia lehtiä, sekä minun poskeani. Olen yhtä Elämän virran kanssa. Olen rakkauden äänetön laulu, Elämän loputon soitto.
Kirjoitin joskus muinoin eli vuonna 1992 kauniin pienen kirjan nimeltä ”Rakkauden äänetön laulu”. Siinä kuvasin vähän samaan tapaan yhteyttäni luonnon ja sen ilmiöiden kanssa, yhteyttäni elämän loputtomaan virtaan. Tiesin ja tunsin tuon vapaan virtauksen, mutta en ollut vielä silloin valmis astumaan siihen täysin, en elämään sitä todeksi. Minua pelotti ja halutti.
Minulla oli vielä niin paljon idealistisia kuvitelmia siitä mitä elämän pitäisi olla, että en ollut valmis antautumaan tuolle virralle. Minun oli vielä etsittävä täydellistä puolisoa ja täydellistä isyyttä sekä koetettava tulla paremmaksi kirjailijaksi kuin isäni Kalevi. Minun oli vielä tultava joksikin, etsittävä omaa identiteettiäni. Minun oli vielä taisteltava maailman tuulimyllyjä vastaan, koetettava oman järkeni sujuvalla juoksulla muuttaa tämä todellisuus paremmaksi ja kauniimmaksi. Minun oli vielä kirjoitettava lähes parikymmentä kirjaa, tehtävä itseni näkyväksi. Minun oli yritettävä muuttaa maailma ympärilläni, jotta saisin lopulta rauhan. – Arvaa onnistuinko?
Joo, en onnistunut. En löytänyt maailmalta rauhaa, en rakkautta enkä edes rahaakaan. Mikään idealistisista unelmistani ei toteutunut, kaikki kuvitelmani jostain paremmasta kuivuivat kokoon. Viimeisen reilun kahden viikon aikana olen lopultakin uskaltautunut kohtaamaan ja riisumaan tuon taistoon jähmettyneen Ritari Rahikaisen kaikki haarniskat ja luopumaan niin kilvestäni, joka suojeli sydämeni kantamaa syvää surua, kuin miekastani, jolla olin taistellut maailman mörköjä ja lohikäärmeitä vastaan. Jouduin luopumaan elämäni roolihahmosta, koko identiteetistäni, kirjailijuudestani, miehuudestani sekä taistelustani rakkauden puolesta, ja sitä vastaan. Minä paljastin lopultakin itseni.
No, arvaatko mitä sitten tapahtui? Kun mieleni jäyhät rakenteet eli pelot ja huolet sulivat yksi kerrallaan pois, huomasin yhtäkkiä olevani se virta, johon ne olivat sulaneet. Olin Elämä Itse, kuten olen FB-sivuni esittelyssä iän kaiken julistanut, mutta nyt lopulta tunsin tuon virtauksen niin itsessäni kuin kaikkialla ympärillänikin. Olin Elämän ikuinen virta, jolta ei puutu mitään. Virta, joka luo Elämää eikä enää ihmisen näköisenä roolihahmona käytä sitä hyväkseen omien unelmiensa ja pelkojensa toteuttamiseksi. Olin vapaa ihmisen roolista, omasta rajatusta minuudestani.
Tuo kaikki huipentui tai tuli todella näkyväksi, kuultavaksi ja tunnettavaksi pari päivää sitten, kun istuin ensin Parkanon Viinikkajoen äärellä uppoutuneena kosken virtauksesta nousevaan hienoiseen hyrinään, veden loputtomaan lauluun. Olin autuaasti osa tuota virtaa, kun yhtäkkiä muistin, että Parkanon kirjastossa alkaa viiden minuutin kuluttua klassisen intialaisen musiikin konsertti. Kiiruhdin konserttiin, joka teki tuon saman ikuisen virran todeksi ja tunnettavaksi omien säveltensä ihmeellisen jatkuvuuden kautta. Musiikki virtasi kuin joki ja sävelet olivat hienoisia väreilyjä sen ikuisessa virrassa. Olin ihan autuas ja itkin ilosta tuota virtausta kuunnellessani.
Seuraavana päivänä eli eilen tuo virtaus vain jatkui. Kaikki toimeni tapahtuivat sen sisässä, sen kannattelemina. Astuin Elämän ikuisen kauneuden sisällä kuin siunatussa tilassa. Siitä nousi erilaisia värähtelyjä ja ajatuksia, joita seurasin, kuuntelin ja tutkin. Toimin niiden ohjauksessa Elämän ikuista laulua kuunnellen. Olin lopultakin elossa.
Saunarannassa järven vesi kantoi uudella tavalla, sillä olin himpun verran rauhallisempi ja levollisempi kuin koskaan ennen uidessani. Vesi halusi kannatella minua. Ajellessani kotiin saunalta tajusin miksi niin minä kuin monet muutkin pidämme autolla ajamisesta. Se antaa tunteen eli aavistuksen tuosta Elämän perimmäisestä virtauksesta, johon nyt olen kytkeytymässä. Minä virtaan liikenteen mukana eli Elämän sylissä. Ja se puolestaan selittää sen, että ottaen huomioon liikenteen valtavan määrän ja autojen suuret nopeudet, kaikkialla maailmassa tapahtuu kolareita suhteellisen vähän. Olemme kuin siunatussa tilassa osana liikenteen virtaa. Olemme Elämän sylissä.
Ja illalla kun maistelin viiniä, huomasin että viini ei virrannut enää vanhaan tapaan. Sitä ei enää tarvittu palauttamaan minua arjen huolista ja peloista takaisin Elämän virtaan. Viinillä ei enää ollut vanhaa virkaansa. Se oli vain hyvän makuista 