Eilen maanantaina 1.6.26 lähdin iltapäivällä pyöräilemään tehtyäni päivän hommat. Päädyin Kosken helmen kesäravintolan terassin päässä kasvavan suuren tammen varjoon seuraamaan vieressäni virtaavaa Viinikanjokea, sen soljumista kohti Parkanojärveä ja merta.
Istuin tuolla suosikkipaikallani pitkään ja lopulta päädyin kuuntelemaan virran tasaista ääntä, sen loputonta pientä loisketta kuin huminaa. Kuuntelin ja kuuntelin ja tunsin ja kuulin joen tasaisen virran kuin elämän virtana, kuin merenä joka matkaa hetken jokena palatakseen taas itseensä tai merenä, joka on itsensä myös jokena ja sateena, joka täyttää joet ja saattaa ne virtaamaan. Olin yhtä elämän ikuisen virtauksen kanssa.
Lopulta nousin ja jatkoin matkaani. Pyöräilin Viinikanjoen rantaa ylöspäin ja päädyin lopulta Haapalammen matonpesupaikan rantaan, jossa postasin seuraavan lyhyen viisauden Facebookin:
Joki on meri matkalla takaisin mereen.
Ihminen on rakkaus matkalla takaisin rakkauteen.
Silloin satuin huomaamaan, että viiden minuutin kuluttua alkaisi Parkanon kirjastossa klassisen intialaisen musiikin konsertti. Olin kyllä aikonut mennä sinne, mutta jo täysin unohtanut sen. Poljin kiireesti kirjastolle ja ehdin hyvin pieneen konserttisaliin, jossa muusikot vasta virittelivät soittimiaan.
Sain käteeni ohjelmalapun, jossa kerrottiin, että Prassanna Wishwanathan tulisi laulamaan ja johtamaan konserttia, Sukhad Munde soittaisi perinteistä pakhawaj-rumpua ja Rahini Shrikumar soittaisi tampura-kielisoitinta ja laulaisi. Varsinkin kaksi ensimmäistä muusikkoa olivat nähtävästi Intiassa varsin tunnettuja ja arvostettuja muusikoita omalla sarallaan. Lyhyen ja asiallisen esittelyn jälkeen konsertti alkoi ja minä olin aivan haltioissani.
He näet soittivat sitä samaa elämän ikuista kiertokulkua, johon olin juuri kytkeytynyt joen virtailua kuunnellessani. Varsinkin tampura loi kuin elämän jatkuvuuden kentän eli virran, jolla ei ollut mitään alkua eikä loppua. Kaikki muu musiikki, raga-laulu ja -rummutus, syntyi sen piirissä, sen kantamana. Kaikki musiikki syntyi tampuran äänikentästä aivan niin kuin kaikki elämä syntyy joen, meren ja veden ikuisesta virtauksesta. Minäkin virtasin eli elämän meren suolaiset kyyneleet virtasivat poskillani. Olin autuuden virrassa.
Nuo intialaiset muusikot pysäyttivät ajan elämän loputtomasta virtauksesta nousevalla musiikillaan, sen jatkuvuudella. He veivät meidät kuulijat syvälle intialaisen musiikin hiljaisuudesta nouseviin perinteisiin ja yhdistivät meidät siihen elämän ikuiseen virtaukseen, joka Viinikanjoessakin käy kohti merta ja siitä nousevia pilviä, jotka aikanaan palauttavat veden pisaroina joen rauhallisesti hyrisevään virtaukseen.
Kahden tunnin ajan saimme kuulijoiden kanssa nauttia tästä täydestä tyhjyydestä, jonka intialainen musiikki teki näkyväksi ja koettavaksi aivan kuin Viinikanjoen ikuinen virtaus voi avata sen meidän suomalaisille korvillemme. Kiitos kaikesta sydämestäni näille mestarillisille muusikoille sekä kaikille niille, jotka saivat aikaan tämän varmaankin ensimmäisen klassisen intialaisen musiikin konsertin, joka koskaan on Parkanossa ja sen kauniissa kirjastossa järjestetty! Elämä virtaa!
Joki ei etsi merta. Se virtaa.
Meri ei etsi itseään. Se on.
Ja ihminen löytää rakkauden juuri silloin, kun hän lakkaa etsimästä sitä ja alkaa virrata sen mukana.
Parkanossa on koko elämä, sen täydellinen virtaus.