Tulin tähän maailmaan isäni näkyjen kutsumana ja saattelemana. Hän kirjoitti minun vielä ollessani äidin kohdussa runon ”Puheita pojalleni”, jonka kolmiosainen triptyykki kertoi minun pyrintöni tarinan. Se kuvasi koko sen inhimillisen perinnön, sen vankisellin ja todellisuuden, joka minua kasvaessani odotti. Isä näki kuka oli tulossa, ja hän tiesi mikä minua odotti. Runo päättyy seuraaviin säkeisiin:
Poikani, valitse jotain muuta
kuin mitä minä sinulle annan
Valitse oikein tämän rihkaman joukosta,
joka jää: sytytä rovio ja mene, poikani!
Noiden sanojen arvoitusta olen mielessäni pohtinut siitä saakka kun nuorena aikuisen tajusin runon merkityksen. Mitä minä olen isältäni perinyt? Ja mitä muuta voisin valita kuin perimäni? Miten ihmeessä minä voisin tietää mikä on rihkamaa? Ja mikä ihmeen rovio minun pitäisi sytyttää? Ja minne minun on sitten mentävä?
Poikani,
pettymyksesi ovat isästä lähtöisin:
tule ja valloita
valtakunta,
leikkikenttä
ja maa,
tuhannen vuotta
ja riittävä aika
Mikä on minun pettymykseni? Mitkä minun haavani, ne joista jumaluuteni vuotaa kerta kerralta tyhjiin, niin kuin vuoti myös isäni jumaluus? Mitä näkymätöntä pettymystä ja surua me kaikki kannamme?
Niin kuin me jo elämää eläneet tiedämme – jos tohdimme sen tunnustaa – ei maailman arvostuksen varaan voi rakentaa. Maailma muuttuu, se muuttaa arvostuksensa perusteita vuodesta toiseen. Sen perässä voi juosta, mutta sitä seuraamalla ei koskaan pääse perille. Maailma on varjo vain, joka houkuttavana lipuu editsemme ilman, että me koskaan pääsemme siitä todella osalliseksi, emme ainakaan kaipaamalla, emme puutettamme sen kaleidoskoopissa monistamalla.
Kun maailma tekee turhat päätöksensä
ja päivä on kiireimmillään,
olen hiljaisempi kuin vuori,
autiompi kuin puu:
pyydän että kuuntelisin sitä,
joka minulle kerrotaan,
pyydän että en jättäisi
yhtään vastausta kuulematta,
etten kiirehtisi ohi sen:
tämän, joka minulle annetaan.
Mitä me voimme tästä kaikesta oppia? Mitä minä isältäni ja äidiltäni, heidän yhteisestä perinnöstään? Mikä on avain, joka lopulta avaa vankikoppini oven, sen jonka itse itselleni olen vanhempieni perinnön avulla rakentanut? Mikä on se suru, joka suuruuttani rasittaa, mieleni vapautta ahdistaa?
Tämä on suruni kuva.
Se päivä on tullut
aukaissut
pimeän koppini,
vankilani hiljaisuudessa
vaitioloni järkkyy
aukeaa pimeän ovi
hautakammioni itserakkaudessa
paljastuu lapsellinen työ
turha haluni
kukkia.
Ja mikä saa minutkin luulemaan, että suru kuuluu asiaan, ettei meidän todellakaan ole tarkoitus kukkia? Mistä kaikki tuo erehdys? Miksi tuo unohdus kaikki?
Me ihmiset olemme oppineet olemaan tunteellisia olentoja. Me uskomme, että eläminen on tuntemista, suurten tunteiden tuntemista. Uskomme elävämme vain silloin kuin tunnemme, ja tunteiksi kelpaavat kaikki mahdolliset; niin surut kuin ilot, niin pelot kuin kaipaukset, epäilyt, vihat ja ahdistuksetkin. Niitä tuntemalla uskomme olevamme elossa, niissä rypemällä olemme oikeassa – tai sitten väärässä.
Oletko koskaan saanut tämän mielesi kiikun tasapainoon? Oletko koskaan pystynyt karsimaan maailmastasi pois kaiken pahan ja keskittymään vain kaikkeen hyvään? Oletko koskaan pystynyt peittämään kaikki mielesi varjot niin, että vain valo olisi jäänyt jäljelle?
Niin, et ole. En ole minäkään, ei isäni eikä äitinikään. Ei itse asiassa kukaan tässä ihmisten kaksijakoisessa maailmassa. Miksi sitten jatkaa samalla linjalla? Miksi viedä eteenpäin tätä toivotonta ja mahdotonta perintöä? Ehkä siinä on se ”rihkama”, jonka isäni kehotti minua polttamaan, ”sytytä rovio ja mene, poikani”?
Maailma muuttuu mielen käänteessä, ajatuksen irrotessa totutusta ja antautuessa suuren maailmamme takaisen voiman kannettavaksi. Ihmisen yksinäinen taisto ja pelko eloonjäämisestä ja elintilasta maailman ahtaudessa päättyy, ja ihminen astuu uuteen tilaan, välittömään aikaan, siihen jonka isä Kalevikin maailmamme taustaksi aavisti. Poissa on murhe, pelko ja hammasten kiristys. Läsnä on ihminen täydessä loistossaan, jumaluudessa, joka pelon täyttämää ihmismieltä kauhistuttaa. Läsnä on kaikki se, mitä olemme iän kaiken kaivanneet, valmis koko ihmisyyden kokemus, kiitollisuudessa kypsynyt.
Seison rauhan keskellä
ja purjehdin kaukaiseen maahan
ajatuksen tuolle puolen,
sinne missä ei kysymyksiä ole
missä ei ole mitään epäselvää
tai hämärää, vaan kaikki
on siellä hyvää ja kirkasta,
kaikki niin valoisaa ja totta.
Purjehdin ohitse kaiken maan,
syvää myötätuntoa tuntien
ohi haaksirikkoisten
kysymyksiin kovettuneiden kasvojen
Jumalaa kohti
ohi viimeisimmän ulapan
suureen syliin
kaiken aavistelun tuolle puolen.
PS. Runot ovat Kalevi Rahikaisen teoksista Hyvää Huomenta ja Kuin maa, jotka hän julkaisi ennen syntymääni vuonna 1958.