Postasin tämän: ”Kaikki on tässä hetkessä, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki muu on hetken huvitusta.” Ja lähdin kävelylle shortseissa ja paljain jaloin. Olin autuas jo astuessani ovesta ulos portaan kiveykselle. Kaikki tuntui suoraan ja välittömästi minussa ja jaloissani. Olin elossa.
Astuin pihan jalkoja kipristävän soran yli keväällä uusitun kadun mustalle ja sileälle asfaltille, joka tuoksui edelleen bitumille. Jatkoin kauniiden ja kukkivien pihojen ohitse polulle, joka vie alhaalla joen varressa kulkevalle luontopolulle.
Polunvarren heinät hivelevät sulosti jalkojani ja lintujen laulu lähipuista käy suoraan lävitseni. Poimin muutamia horsman latvoja ja mutustelen niitä käydessäni tämän vehreän luonnon sylissä. Itken ilosta ja melkein laulan onnesta kuin pikkupoika kesäisessä metsässä.
En sentään kipitä pitkin polkua, vaan astun vakaasti nauttien jokaisesta heinänkorren kosketuksesta, jokaisesta tuulen henkäyksestä ja rakkaasta Äiti-Maasta paljaiden jalkojeni alla. Minut ympäröi olemisen ääni: Joen juoksu, heinän kahina, tuulen hyväily ja kimalaisen surraus. Jatkuvuus kaiken hetkellisen takana…
Olen elossa. Olen kannateltu. Kaikki on hyvin. Kaikki on kaunista. Elämä on.