Kun ihminen syntyy kehoon, hän unohtaa sielunsa rajattomuuden ja ikuisuuden. Ihminen pukeutuu aiempien kehokokemustensa mukaan rakentuvaan kehopukuun kuin sukeltaja märkäpukuunsa. Ihminen tunkee kaikkivaltiaan sielunsa kehon pelokkaaseen ahtauteen ja uskoo olevansa vain kehonsa, joka tulee väistämättä kuolemaan. Ihminen elää pelossa.
Ihmiselämä on kaikkivaltiaan jumaluuden rohkea sukellus itse luomansa aineellisen maailman ahtaimpaan ääreen. Ihmisyyden ahtaus ja rajallisuus on äärimmäinen haaste, jonka rajaton ja kaikkivaltias jumaluus on luonut itselleen laajentaakseen luomisensa piiriä eli tullakseen todeksi ja tietoiseksi myös aineen ahtaudessa. Jumala elää ihmisessä.
Voidakseen kokea ihmiselämää jumaluuden on rajoitettava itseään ja uskoteltava itselleen olevansa vain se keho, johon hän kulloinkin syntyy. Hän ei saa muistaa syntyneensä aiemmin moniin eri kehoihin monissa eri maailmoissa niin taivaassa kuin maan päälläkin. Sillä jos hän muistaisi kaiken aiemmin kokemansa hän ei enää uskoisi olevansa vain tämänhetkinen kehonsa, vaan ikiaikainen sielu, joka on asuttanut monia kehoja kokeakseen itseään ja laajentaakseen luomistyönsä rajoja. Jumala luo ihmisessä.
Ihmisen rajallinen eli kehollinen minä on kuin orjantappurakruunu, joka syntymä syntymältä painetaan pienen lapsen päähän, jotta hän oppisi kärsimään ja pelkäämään kehonsa puolesta eikä koskaan muistaisi sielunsa rajatonta vapautta ja voimaa. Kehossaan ja kehonsa puolesta kärsivät vanhemmat ja lähimmäiset opettavat lapselle tämän oman kärsimystien asettamalla kärsimyskruunun hänen kutreilleen. Ihminen kärsii kehossa.
Ihminen eli jumaluus meissä kaikissa voi saada tarpeekseen luomastaan kärsimyksestä. Ihminen voi kyseenalaistaa kärsimyksen tarpeen ja merkityksen ja huomata, että kärsimys kaunistaa vain silloin kun se päättyy. Ihminen voi huomata kaiken kärsimyksensä johtuvan siitä, että hän uskoo olevansa vain keho ja sen halut, himot, pelot ja kuolevaisuus. Ihminen vapautuu kärsimyksestään nähdessään kaikkien tunteittensa olevan vanhoja kehoreaktioita eli menneisyyttä, joka toistaa itseään juuri niin kauan kuin ihminen antaa jumalaisen luomisvoimansa niiden käyttöön eli kierrättää vanhoja tunteitaan. Ihminen on tunteittensa vanki.
Kaikki kehokokemuksista syntyvät tunteet ovat kohdattavissa eli niiden noustessa esiin alitajunnan syvyydestä ihmisellä on joka hetki mahdollisuus valita, lähteekö hän niiden mukaan eli antaa jumalvoimansa niiden käyttöön vai ei. Jokaisella meistä on tässä läsnäolon hetkessä mahdollisuus valita, lähdemmekö taas kerran vanhojen tunteittemme dramaattiselle vuoristoradalle vai olemmeko jo saaneet siitä tarpeeksemme. Ihminen voi valita toisin.
Mutta ihminen voi valita toisin vain silloin kun hän on antanut anteeksi ne tunteensa, joiden hän uskoo olevan jonkun toisen ihmisen syytä. Niin kauan kuin ihminen uskoo tunteittensa olevan jonkun muun syytä, hän pysyy toisten ihmisten uhrina ja omien tunteittensa vankina. Vain tunnistamalla oman luomisvoimansa eli vastuunsa omista tunteistaan olivat ne sitten mitä tahansa, ihminen voi vapautua niiden koukuttavasta ja vangitsevasta toistosta. Ihmisen uskokin on tunne. Ihminen vapauttaa itsensä kaikista tunteistaan antamalla anteeksi.
Anteeksianto pelottaa. Tunteiden vallasta luopuminen kauhistuttaa. Kuka tai mikä minä olen ilman tunteitani, himojani, halujani, pelkojani, vihaani, kiintymystäni…? Nuo ovat kaikki tunteita, jotka pitävät minut kiinni ahtaassa tunnekehossani eli sukelluspuvussani. Kauhistuttavin noista tunteista on se, että ilman niitä minua ei ole. Minä uskon katoavani tyhjyyteen ja kuolevani olemattomuuteen, mikäli en pidä kiinni tunteistani tai niiden kieltämisestä. Miehinen tapa on kieltää tunteet ja naisellinen tapa on taistella niiden puolesta. Molemmat johtavat tunteiden ja niiden kantaman menneisyyden toistumiseen, tähän tunnevankeuteen jota me kuvittelemme ihmisyydeksi. Me olemme erehtyneet.
Minä olen Elämän näkymättömän, mutta silti kaikkea kantavan energiameren pisara, joka on hetkeksi pukeutunut pelon ahdistavaan sukelluspukuun saadakseen kokemuksen hengestä aineen eli oman luomuksensa sisällä. Kun saan tarpeekseni kehoni tuottaminen tunteitten rajallisuudesta ja ahdistavuudesta, minulla on kaikki valta antaa ne itselleni anteeksi ja vapauttaa itseni niiden oravanpyörästä. Minulla on kaikki valta.
Tämä pyhän läsnäolon hetki on ainoa mahdollisuuteni vapautua menneisyyteni toistuvista tunteista. Vain tässä hetkessä voin valita toisin eli tehdä menneisyyteni olemattomaksi. Vain tässä hetkessä olen vapaa. Sinäkin olet.