Nuoruuteni leirinuotiolla kävin läpi vihkimyksen, jossa minut yhdessä muutaman muun kanssa lähetettiin yhteisestä valopiiristä pois ympäröivään pimeyteen. Sieltä me saimme yksitellen lähestyä valopiiriä ja kohdata vihkimystilaisuutta johtavan henkilön, joka kehotti meitä seuraavasti: Sano minulle ketä sinä rakastat?
Oikean vastauksen antaneet päästettiin takasin valopiiriin ja väärin vastanneet lähetettiin takaisin pimeyteen pohtimaan oikeaa vastausta.
Ketä sinä rakastat? Kehen sinun rakkautesi kohdistuu? Moni vastasi äitiä tai isää. Joku ehdotti Jumalaa tai Jeesusta, kun oltiin seurakunnan leirillä. Mikään niistä ei kelvannut. ”Sano minulle ketä sinä rakastat?”
Rakastatko sinä itseäsi? Rakastatko puolisoasi tai kumppaniasi, lapsiasi tai lastenlapsiasi? Onko rakkaudellasi kohde? Ja ovatko kaikki muut kuin rakkautesi kohteet sen ulkopuolella? Ja keitä nuo rakkaudettomat ovat? Ettet vain sinäkin olisi?
Ymmärrät varmaan, miten paljon hämmennystä tuo tilanne herätti sen nuorissa osanottajissa. Osaatko sinäkään aikuisena vastata siihen todesti ja varmasti? Tiedätkö sinä, ketä sinä rakastat ja mitä tuo kaikkien kaipaama rakkaus oikein on?
Palasin eilen kiitollisena kotiin eräältä tosi tärkeältä ja merkittävältä reissulta. Olin taas kerran yrittänyt sitoa rakkauteni yhteen kohteeseen ja ihmiseen, ja hetkeksi onnistunutkin. Olin taas kerran kurkottanut kohti rakkautta ulkopuolellani, tuossa toisessa ihanassa olennossa, ja hetkeksi tavoittanutkin. Olin hetken tiennyt – ja tuntenutkin – ketä minä rakastan.
Ja sitten olin taas kerran sanonut jotain, joka rikkoi tuon rakkauden lumouksen. Olin taas kerran ilmaissut jotain, joka tuon toisen mielestä ei kuulunutkaan rakkauteen, ei siihen täydellisyyteen, jonka hetkeksi saimme kokea ja jakaa toistemme kanssa. Olin taas kerran rikkonut sen täydellisen rakkauden lumouksen, jonka sain hetken tuntea tuon ihanan olennon kanssa.
Rakkauteni kohde vetäytyi yhteisestä leikistä ja kuvitelmasta. Ja minä jäin yksin rakkauteni kanssa. Matkalla kotiin pohdin tilannetta ja mieleeni nousivat seuraavat sanat:
”Totuus ei loukkaannu. Totuutta ei mikään uhkaa.
Taivas ei pelkää pilviä, jotka muuttavat muotoaan sen sylissä.
”
Tunnistin oman rakkauteni tuoksi taivaaksi, jota ei edes rakkauden kohteen eli pilven katoaminen ei heilauta, ei uhkaa. Minun rakkauteni on, se on elämän rakastava kantoaalto kauttani. Minun rakkauteni taitaa olla se totuus, jota olen ikäni maailmalta ja noista toisista etsinyt. Totuus joka lopulta alkaa elää minussa, olla totta toimissani.
Kotiin tultuani tämä kävi kauniisti ilmi, kun kävin illalla minulle rakkaassa Parkanon avantosaunassa. Tunsin rakastavani jokaista kohtaamaani saunojaa. He olivat kuin minun rakkaita sukulaisiani. He hyväksyivät minut ja minä hyväksyin heidät. Meillä oli hauskaa ja jutut suloisia ja ystävällisiä, kuten tavallista. Ja vesi oli jo uintilämmintä, noin 12 asteista. Riittää, että minä muistin rakastaa, ja vielä ilman mitään oikeaa ja ainoaa kohdetta. Siinä kaikki, rakkauskin.
Niin yksinkertaista se on, rakkaus, ja tavallista. Rakkaus on mukana kaikessa ja kaikissa. Rakkautta ei mistään puutu, ei muuten kuin omissa kuvitelmissamme. Rakkaus on.
PS. Tuon leirivihkimyksen vapauttava vastaus näkyy tässä. ”Sano minulle: Ketä sinä rakastat”. Eli riitti kun toisti tuon kysymyksen 
Näytä vähemmän
Näytä kävijätiedot ja mainokset
57
4
2