Yksi lapsistani on varsinainen vesipeto. Hän viihtyy kylmässäkin meressä pitkään ja ui rennosti kauemmaksikin rannasta. Hän pitää uimisesta ja on vedessä kuin kotonaan. Juttelimme kerran aiheesta hänen kanssaan ja hän sanoi jo pienenä lapsena tunteneensa miten ”vesi haluaa kantaa häntä”. Ja kun ihminen tietää ja tuntee, että vesi haluaa kannatella häntä, uiminen on helppoa, iloista ja vaaratonta. Vesi kantaa.
Viime aikoina minussa on kasvanut hyvin konkreettinen kuva ja kokemus siitä, että minä olen kala rakkauden valtameressä. Niin kuin olet myös sinä ja kaikki muutkin ihmiset elämässäni. Me kaikki olemme rakkauden kannattelemia ja vielä läpäisemiäkin, sillä jokainen meren elävähän on myös suurimmalta osaltaan vettä eli rakkautta itseään. Ja kun tämä tieto ja tunne läpäisee mieleni ja kehoni, silloin eläminen on helppoa, iloista ja vaaratonta. Elämä kantaa.
Toki minä uskoin alkuun kaikkien muiden ihmiskalojen tapaan, että kaikki rakkaus on peräisin äitikalalta, jonka sisuksissa sain kasvaa ja kehittyä ensimmäisten 9 kuukauden ajan. Ja sielläkin merenomaisessa suolaliuoksessa, joka kantoi minua kunnes kohdun rajat tulivat vastaan ja sain syntyä tänne ihmisten kuivaan maailmaan, jota sitäkin rakkauden meri kantaa. Mutta ei enää vedenomaisena ja märkänä, vaan syvänä ja kaikkea kannattelevana energiamerenä, johon myös kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria viittovat. Rakkauden kannatteleva energia on olemassa, vaikka me emme voi nähdä ja kokea sitä kehollamme samaan tapaan kuin koemme valtameren suolaisen veden kannatuksen.
Me olemme kaikki peräisin tuosta kehon aisteillemme näkymättömästä ja tuntemattomasta rakkauden valtamerestä. Ja koko inhimillinen elämämme on pyrkimystä takaisin sen yhteyteen, takaisin rakkauden valtamereen. Homman tekee haastavaksi se, että kehomme aistit eivätkä niiden tieteelliset laajennukset pysty tavoittamaan tai mittaamaan rakkauden meren hienovaraista todellisuutta. Siksi me jäämme elämään rakkauden puutteen kuvitelmassa, vaikka se kuvitteleminenkin tapahtuu rakkauden sylissä.
Ihmiskala kuvittelee olevansa erossa merestä, jossa se ui ja jota se sisälläänkin kantaa. Ihmiskala kuvittelee itsensä yksinäiseksi ja erilliseksi, unohdetuksi ja hyljätyksi. Ihmiskala etsii rakkautta toisesta kaltaisestaan, äidistään ja isästään, tyttö- ja poikakaloista, puolisoista, joistakin muista ja unohtaa uivansa rakkauden sylissä, sen ikuisessa kannatuksessa. Ihmiskala etsii rakkautta muodoista, kun rakkaus on meren muodottomuus, joka kantaa sylissään kaikkia muotoja, antaa niille mahdollisuuden erillisyyden hetkelliseen kokemukseen.
Kun ihminen uskoo erillisyyteen ja yksinäisyyteen, hän tuottaa ympärilleen maailman ja kokemuksia, jotka perustuvat tuohon kokemuksen. Kun ihminen uskoo rakkauden puutteeseen, hän luo maailman, jossa me juuri nyt elämme, maailman, jossa kaikki tavoittelevat rakkautta tuolla jossain toisaalle, toisessa ihmisessä tai unelmassa ja tulevaisuudessa, jota ei koskaan tule. Ja tämä kaikki tapahtuu sen rakastavan valtameren ikuisessa sylissä, jonka ihmiskala on erehtynyt unohtamaan ja kieltämään. Ihminen kärsii oman unohduksensa seuraamuksista.
Miten löytää itsensä rakkauden valtameren sylistä? Purkamalla kaikki ne ajatuskuviot ja tunnemallit, jotka kertovat jotain muuta. Ottamalla elämän rakastavat lahjat vastaan silloin kun se samanlaisina toistuvien ihmissuhteiden tai työpaikkakokemuksien kautta näyttää meille alitajunnan erillisyyttä ja kärsimystä tuottavia tunnemalleja, niitä joita vanhemmistamme riippuvaisena pikkukalana mieleemme kerran säilöimme. Niitä alkumatkan erehdyksiä, jotka vähitellen johdattivat meidät pois siitä viattomasta ja puhtaasta rakkauskokemuksesta, jonka jokainen lapsi sai ainakin kohdussa kokea. Rakkauden valtameri kantoi silloin ja kantaa edelleen, vaikka muuta kuvittelisimmekin.
Eli kun saat kärsimyksestäsi eli rakkauden puutteesta tarpeeksesi, luovu siitä vaikka se olisi koko identiteettisi ja uskosi kärsimyksen kaunistavaan voimaan. Luovu vaikka uskoisit kuolevasi, vaikka uskoisit katoavasi kaikkeuden mustaan aukkoon. Luovu aina vain uudestaan erillisyyden ja yksilöllisyyden vaivastasi, siihen samaistumisestasi, luovu vaikka jo luulet kaikesta luopuneesi, luovu sittenkin…
Ja jonain keväisen kauniina aamuna, kun linnut kujertavat ja livertävät ja orvokit ja voikukat avaavat itsensä kilvan auringon kirkkaille ja lämmittäville säteille, sinä voit huomata olevasi erottamaton osa kaikkea tätä ihanuutta ympärilläsi, erottamaton osa sitä rakkauden valtamerta, joka ympärilläsi kieppuu ihanina tuoksuina, suloisina sävelinä ja autuaana lämpönä ja ihan’uutena elämänä. Se on siinä!
PS. Arvaat varmaan ketä tuo totinen torvensoittaja -kala esittää? 