Olen viime päivinä ollut valmis kuolemaan. On tuntunut siltä, että kaikki mitä olen tullut tänne tekemään ja elämään todeksi on tullut tehtyä. On tuntunut siltä, että elämä on valmis eikä minua enää tarvita. Olen ollut valmis kuolemaan.
Mikä minussa haluaa kuolla? Onko se tämä 67-vuotias keho, joka on tullut tiensä päähän vai onko kyseessä jotain ihan muuta, joka minussa haluaa kuolla? Kehollakin on oma haasteensa, sillä maaliskuussa kävin elämäni ensimmäistä kertaa ambulanssilla sairaalassa, kun sydämeni oireili siihen malliin. Kotiuduin sieltä diagnoosi ja pilleriresepti kainalossa, mutta en ole elänyt diagnoosini mukaisesti enkä syönyt yhtäkään pilleriä. Tiedän, että sairaus ei johdu pillerin puutteesta.
Tiedän myös, että jos nyt kuolen niin kaikki mieleni kantamat tunneohjelmat jatkavat elämäänsä sielussani ja muodostavat perustan seuraavalle ihmiselämälleni. Me jatkamme uudessa elämässä aina siitä, mihin jäimme kuollessamme edellisen kerran. Ne keskeneräiset ja kohtaamattomat tunneohjelmat ja ajatusmallit, jotka johdattivat minut kuolemaan edellisessä elämässäni, ovat tämän elämäni perustana ja odottavat kohtaamistaan…
Mitä vanhaa paskaa en vielä ole kohdannut ja vapauttanut sielustani? Mitä vanhoja tunneohjelmia toistan jatkuvasti päivästä toiseen? Mikä minua oikein vaivaa? Mikä minussa haluaa kuolla?
Minun perimmäinen tunneohjelmani on ollut syvä ja rakkaudellinen halua auttaa ja kannatella lähimmäisiäni. Olen halunnut pelastaa heidät ja koko maailmani pahalta. Tämä alkoi kehittyä jo lapsuuteni ensivuosina, kun viattomassa rakkaudessani halusin pelastaa keskinäisiin ristiriitoihin ajautuneet vanhempani heiltä itseltään. Halusin kannatella heitä, jotta heillä olisi hyvä olla ja he voisivat jakaa sitä eli rakkauttaan minulle. En onnistunut pyrkimyksessäni, sillä se ei koskaan ole lapsen tehtävä, ei hänen vallassaan.
Minulle tuo halu pelastaa lähimmäiseni ja maailmani jäi päälle ja siitä tuli koko elämäni kantava tunneohjelma. Halusin olla niin hyvä ja rakastava, että kaikilla muilla minun ympärilläni olisi hyvä olla. Halusin pelastaa kaikki ja koko maailman, aivan niin kuin olin aikanaan halunnut pelastaa vanhempani ja silloisen koko maailmani. Niin kuin varmaan olet huomannut, olen epäonnistunut hommassani ja maailman hulluus minunkin ympärilläni jatkaa vain kasvuaan. Minä en pysty sitä pelastamaan.
Olen viimeisen parin vuoden aikana saanut olla mukana eräässä hankkeessa, jossa tuo minun maailmanpelastajaroolini on haastettu oikein kovalla kädellä. Huolimatta kaikesta hyvästä tahdostani ja vaikka olen pyrkinyt tasapainoiseen ja tasavertaiseen kommunikointiin ja jakamiseen minua ei ole kuultu, vaan minua on syytetty manipuloinnista ja epärehellisyydestä, vaikka olen pyrkinyt ihan äärimmäiseen rehellisyyteen. Kaikki eivät sittenkään taida olla ihan samanlaisia kuin minä ![]()
Tuohon hankkeeseen liittyvä loputtomalta tuntuva vääntö kulminoitui pari päivää sitten, jolloin vastauksena sovintoehdotukseeni sain taas kerran vastaani täyslaidallisen alentavaa ja mitätöivää lyttäämistä. Mitä hittoa voin tehdä, kun koen kaiken sanomiseni käännettävän minua vastaan ja jokainen yritykseni päästä sovintoon johtaa uuteen taisteluun? Samalla kun minun sairas pelastajani toivoo vielä löytävänsä jonkun keinon auttaakseen tuota vastapuoltakin ymmärtämään ja kasvamaan? Olin aika pinteessä.
Tuossa tilanteessa kuolema kutsui minua varsin voimakkaasti. Tuntui, että olen tehnyt kaikkeni eikä mitään muuta ole enää tehtävissä. Minun on siis aika lähteä tästä maailmasta, mihin sydämeni uudelleen aktivoituneet vaivat antavat myös oivan mahdollisuuden. Sydänkohtaukseenhan kaikki kunnon miehet kuolevat, ne jotka eivät suostu kohtaamaan tukahduttamiaan tunteita. Olenko minä vielä yksi tässä uljaasti omat tunteensa kieltäneiden miesten linjassa? Haluanko olla?
Pari päivää sitten olin tuon ristiriitani kanssa ihan viimeisillä rajoilla ja kuoleman vietti kutsui minua yhä voimallisemmin. Tein jo listan lähimmäisistäni, joille ystäväni voisi ilmoittaa jos ja kun minut löydetään kuolleena, kun sydämeni on lopulta särkynyt.
Tuona päivänä kaksi minulle rakasta ystävääni ehdotti minua kuultuaan toisistaan riippumatta, että mitä jos vain päästäisin irti koko paskasta. Mitä jos luopuisin maailman ja sopimuskumppanieni pelastamisesta ja antaisin niin itseni kuin heidänkin vain olla? Mitä jos luopuisin maailmaani kannattelemisesta ja parantamisesta ja antaisin niin itseni kuin maailmani vain olla? Mitä jos?
Tuo kysymys jäi soimaan. Se haastoi minut syvemmin kuin mikään koskaan. Olenko jo valmis antamaan maailmanparantaja-Rahikaisen kuolla vai haluanko sittenkin kuolla sen kanssa ja sen vuoksi? Olenko jo valmis luopumaan loputtomasta taistelustani paremman maailman puolesta vai haluanko kuolla kunniakkaasti taistellen niin kuin tapana on? Mitä minä oikein haluan?
On jo ilmiselvää, että en pysty parantamaan maailmaani. On ilmiselvää, että tuhoan vain itseni taistellessani paremman maailman puolesta. Voinko antaa taistelija-Rahikaisen kuolla vai annanko hänen viedä tämänkin kehon kuolemaan ja hautaan? Olenko jo saanut tarpeekseni?
Minä olen luullut, että minun tulee kannatella maailmaa ja lähimmäisiäni. Olen kuvitellut, että minun tehtäväni on pelastaa heidät itseltään ja omilta harhoiltaan. Olen jopa ollut valmis kuolemaan tämän kuvitelmani vuoksi. Olen erehtynyt.
Minä voin pelastaa vain itseni omilta harhaisilta kuvitelmiltani. Minä voin vain antaa omien kuolemaa tuottavien kuvitelmieni kuolla. Minä voin päästää irti vain omista harhoistani. Silloin tämän rakkaan ja ihmeellisen kehoni ei tarvitse kuolla, ei uhrata itseään harhaisten kuvitelmieni vuoksi ja puolesta. Minun kuvitelmani saavat kuolla. Minä saan jäädä eloon.
Minun ei enää tarvitse kannatella Elämää.
Minä olen se, jota Elämä kannattelee.

