Tapasin tässä eräänä päivänä Kuoleman eli kävin hänen portillaan. Hän oli iloinen, kun en rynninyt pysähtymättä portista läpi vaan pysähdyin hänen viittoessaan ystävällisesti viikatteellaan. Kuolemalla oli asiaa. Ja minulla oli rohkeutta jäädä kuuntelemaan häntä…
Kuolema halusi kertoa minulle uudesta kevytkuolemasta, jonka hän oli kehitellyt näinä kiireisinä aikoina, jolloin vaaditaan aina vaan nopeampia ja tehokkaampia ratkaisuja kaikkiin elämän ja kuolemankin haasteisiin. Hänen vanhoja niveliään oli alkanut vaivata portin jatkuva aukominen ja sulkeminen yhä useampien kuolemaa kaipaavien hakeutuessa jatkuvana virtana hänen portilleen. Siksi Kuolema halusi kertoa minulle tuosta uudesta tuotteestaan, josta hän oli selkeästi varsin ylpeä ja innostunut. Hän aloitti kertomuksensa seuraavasti:
”Kiitos kun pysähdyit kuuntelemaan! Useimmat eivät joko huomaa huitomistani tai sitten he pelkäävät minua niin tolkuttomasti etteivät uskalla jäädä kuuntelemaan minua. En oikein ymmärrä mistä se johtuu, sillä minähän haluan vain olla avuksi…
”Haluan kertoa sinulle ja kaikille muillekin portilleni kolkuttaville, että siitä portista käyvä ei pääse vaivoistaan eroon kuin pieneksi ikuisuuden hetkeksi. Keho toki kuolee ja jää tähän aineen maailmaan, mutta kehon luonut ja kehoa kantanut henki eli sielu jää aina jäljelle. Jäljelle jää nimenomaan se tunnetila ja ne mielen vaivat, jotka sinut ovat tänne portilleni tuoneet.
”Kuollessasi kantamasi tunteet johdattavat sinut sielujen kierrätyskeskukseen, jossa hetken tekojasi pohdittuasi päädyt syntymään edellisen kuolemasi tunnetilaa kantaen uuteen ihmiskehoon. Uskot, että voit paikata entiset erheesi tekemällä oikein seuraavassa elämässä ja siksi rohkenet kerta kerralta hypätä uuteen pieneen ihmiskehoon, jonka aikuiseksi kasvamiseen menee ainakin 20 vuotta. Tosi vaivalloista ja onko se todellakin sen väärti?
Tähän minun oli puututtava, sillä Kuoleman puheet tuntuivat vähän oudoilta. ”Meinaatko tosiaan, että karman laki ei olekaan totta ja että kaikki toistuu aina vain samanlaisena? Eihän tässä elämässä – tai kuolemassa – ole mitään järkeä jos emme voi kehittyä ja tulla paremmiksi ja viisaammiksi!”
”Katsohan sinä nuori mies,” Kuolema jatkoi hyväntahtoisena, ”olen seurannut teidän ihmisten touhuja jo varsin pitkään. Rynnitte pelossanne tuosta portistani sisään ja jätätte vanhan loppuun käyttämänne kehon taaksenne. Pian pulpahdatte nurkantakaisesta Syntymän portista ulos uuteen kehoon, jonka kulutatte nopeasti aivan samaan kuntoon ja kuoleman kaipuuseen kuin edellisenkin. Ajatte kehon toisensa jälkeen loppuun kuin auton, jolla kaahailette holtittomasti kunnes se ei enää kestä kovia otteitanne ja hajoaa käsiin. Rynnitte samoja pelkoja ja ahdistuksia kantaen ees taas, ees taas, ees taas… Mikään eu oikein muutu mielessänne, vaikka aineellisen maailmanne autot, koneet, keinot ja vehkeet kehittyvätkin… Ihmiset vaan kieppuu edestakaisin samoissa kieppuajatuksissa, joissa ei oikeesti oo paljon mitään tolkkua…
”Siis, mä en jaksa tätä enää!” Kuolema huudahti. ”Tää alkaa olla aika tylsää ja sitten te kaikki vielä pelkäättekin mua, kun mä koetan vain auttaa”, Kuolema puuskahtaa tuohtuneena. ”Voisitko sä jättää ainakin tällä kertaa kuolematta ja viedä Maan päälle mun kehittämäni uuden kevytkuoleman, joka helpottaisi mun hommia ja tekisi teidänkin elämästänne iloisemman ja hauskemman? Et sä viittis?”
”Mitä sä oikein tarkotat? Eiks kuolema kuulu kaikille ja eiks se oo aina ihan sama?” ihmettelin.
”No, juttu on sellainen, että mua ei oikeesti olle olemassakaan. Niin, ihan totta mä oon vaan sun kuvitelmiesi ja pelkojesi summa, jonka sinä ja sun kaverisi ovat luoneet pitääkseen pelot vallassa ja kieppumassa sun mielessäsi. Mä oon sinä ite, kaikkien pelkojesi sinetti, joiden ylläpitämiseksi sä oot valmis kuolemaan yhä uudestaan ja uudestaan eli kuluttamaan ihanan ja ihmeellisen kehosi ja kokemusvälineesi loppuun, jotta pelkosi eläisivät. Ja silti vain sinä elät, olet Elämä Itse, ja kaikki pelkosi ovat vain kuvitelmia ja harhoja. Ne ovat loisia, joita sinä ruokit Elämäsi pyhällä voimalla.”
”Et voi tosissasi väittää, että sairauksien, onnettomuuksien tai sotien pelkääminen olisi turhaa!” minä kivahdin. ”Tuottaahan ne niin paljon surua ja kärsimystä! Siksi niitä täytyy pelätä.”
”Äh, miten te ihmiset voittekaan olla niin sokeita! No, teillä ei ole tätä mun aitiopaikkaa, josta oon saanut teidän touhujanne seurailla. Voisit sä kuitenkin edes koettaa ajatella, että pelot saattavat olla syy kaikkeen mitä haluat välttää pelkäämällä niitä? Pelko kaikissa muodoissaan on kuin liima, joka pitää sairaan maailmanne koossa ja johdattaa teidät ihmiset kerta toisensa jälkeen tänne mun portille. Pelko itse tuottaa kaikki sairautenne, kaikki ahdistuksenne ja kaikki sotanne. Pelko tuottaa myös minut ja tuon Kuoleman portin, jota sinäkin taas päädyit kolkuttamaan. Pelko on kaiken kamaluutenne alku ja juuri, joka erottaa teidät kaikki Elämän Ihmeestä, jonka rakastavassa sylissä säkin noita pikku pelkoleikkejäsi leikit.”
Mua noi jutut kyllä hämmentää, mutta Kuolema vaan innostuu ja kertoo lopulta siitä uudesta tuotteestaan eli kevytkuolemasta: ”Eli sun ei tarvii käydä tosta portista ja jättää kehoasi maan matosille. Sun ei tarvii kuolla, jos annat niiden pelottavien tunteiden ja ajatusten kuolla, jotka sut tälläkin kertaa on tänne mun luokse kuljettanu. Ja jos sun on vaikee itse tunnistaa noita pelon kieppuajatuksia, niin sä voit jäädä tähän mun kanssa miettimään. Mulla on kyllä aikaa ja mä oon jo niin kauan katsellut teidän kuolemisianne, että mulle toi homma alkaa jo olla ihan selvillä. Mitäs tykkäät? Tehdäänkö diili?
”Siis sä paljastat mulle – eli itsellesi – kaikki sun pelottavat ja tummat tuntosi ja mä lupaan, että sä paranet ja pääset takasin elämääsi kiertämättä tuon portin takasen kierrätyskeskuksen kautta. Siis sen, jota ei oo edes olemassa muuten kuin sun pelkäävissä ajatuksissas,” lopettaa Kuolema hymyillen aurinkoisesti.
”Vähän kummia toi äijä puhuu” pohdin tykönäni, mutta samalla huomaan Kuoleman hahmossa jotain outoa. Kuolema tosiaan hymyilee ja kertoessaan pelosta hänen karmiva hahmonsa on alkanut kuin sulaa tai haihtua. Sen tutun pimeyden takaa näkyy jo valoa ja ihmeellistä kirkkauttakin. Kuolema avautuu hitaasti kuin keväinen kukka nupustaan ja näkyville tulee loistava enkelimäinen hahmo, joka hymyilee suloisen ylimaallista hymyä. Kuolemalla taitaa tosiaan olla jotain asiaa…