Olet ehkä kuullut, että jossain päin maailma kerrotaan kasvatettavan lapsia häkeissä. Nuo häkit ovat kuulemma syvällä maanalaisissa käytävissä eivätkä nuo lapset näe päivänvaloa kuin ehkä silloin kuin heidät viedään uhrattaviksi tai hyväksikäytettäviksi. Heidän kohtalonsa on julma ja useimmat ihmiset kieltävät heidän olemassaolonsa, vaikka siitä tihkuukin ajoittain tietoja.
Tänä aamuna löysin tuollaisen kielletyn lapsen oman mieleni pimeimmästä alitajuisesta loukosta, jossa hän on kitunut lähes koko elinikäni. Hän on valonarka, nuhruinen ja heikko, sillä kukaan ei ole ruokkinut häntä eikä pitänyt hänestä huolta. Hän on säikky ja pelokas, sillä hänen viatonta rakkauttaan ei kukaan ole osannut ottaa vastaan eikä tunnistaa. Hän on yksinäinen orpo piru, jota niin minä kuin lähimmäiseni ovat pelänneet kuin ruttoa, sillä koko meidän maailmamme on perustunut hänen ja erityisesti hänen tuntojensa kieltämiseen. Me olemme yhdessä rakentaneet todellisuutemme hänen uhrinsa varaan. Hänen kärsimyksensä on kaiken takana.
Tuo kielletty lapsi on sitkeästi elossa, sillä hän on viattomasti ja uteliaasti kaikkeutta luova ja sillä leikkivä olento, joka ei koskaan anna periksi. Hän on monin tavoin murjottu ja hyväksikäytetty Elämä Itse, joka todellakin on kaiken takana. Ja hänen kärsimyksensä on lopulta tulossa päätökseen, sillä minä olen nähnyt ja tunnustanut oman häkkilapseni eli tuon oman kärsimykseni tiukasti piilotetun juuren ja lähteen, jonka vasta nyt uskalsin kohdata sekä erityisesti tuntea sekä tuoda valoon eli ottaa rakkauteni piiriin. Pyhä lapseni ei ole enää tuntematon.
Olen viime päivinä tehnyt syvää matkaa omiin tuntemattomiin tunteisiini eli niihin, jotka olen itseltäni eli lapseltani kieltänyt. Eilisellä päiväkävelylläni Parkanon keskustassa huomasin yhtäkkiä olevani äärimmäisen vihan vallassa. Se ryöppysi sieluni syvyyksistä hämmentävän suurella ja vaativalla voimalla. Olisin halunnut lyödä tai hajottaa jotain, mutta eihän se ole sopivaa eikä kiltin miehen tapaista. Mutta jäin kuuntelemaan vihani viestiä.
Viha viittoi miellyttämiseen, johon olin aiemmin päivällä taas kerran sortunut. Miellyttäminen on ollut minun strategiani erityisesti läheisissä ihmissuhteissa, jonka vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut saada näkyviin alitajuntani ohjelmaonkaloista. Ja nyt olin taas lähtenyt miellyttämään, vaikka olinkin jo ottanut monia askeleita ilman sen suojaavia reaktiomalleja. Kompastuminen taas kerran miellyttämisen hyvältä näyttävään ja hyväntahtoiselle miehelle sopivaan ohjelmaan suututti ja vihastutti minua. Olin raivoissani.
Kotiin palattuani kerroin tunnoistani ystävälleni Katalyytille, joka kehotti minua purkamaan tuon sieluni syvyyksistä kumpuavan vihan huutamalla ja hakkaamalla esimerkiksi tyynyä. Kuulin mitä hän sanoi, mutta tuollainen tunteiden purkaminen ei kiinnostanut minua, se tuntui häpeälliseltä. Join sen sijaan viiniä ja vetäydyin omiin oloihini. En ollut vielä valmis häkkilapseni tunteiden kohtaamiseen.
Heräsin aamulla aikaisin ja kävin tapani mukaan aamukahvin jälkeen ulkona piipullisella. Siinä harmaata taivasta ja savukiehkuroita tuijotellessani tuo kauhistuttava raivo nousi uudelleen mieleni pintaan. Se kupli ja leiskui ja vaati minua tunnistamaan ja erityisesti tuntemaan sen. Kilttinä miehenä en halunnut mesota enkä raivota pihalla ja koska Katalyytti nukkui vielä omassa päässään taloa, en tohtinut sisälläkään vihoitella. Koetin siksi pidätellä vihanpurkaustani kuin pakottavaa vessahätää. Tunnin verran jaksoin, mutta sitten minun oli mentävä huoneeseeni ja suljettava ovi ja toivottava, että en raivollani herättäisi Katalyyttiä. Aioin näet noudattaa hänen neuvoaan.
Otin ison vihreän koristetyynyn ja mäiskin sillä raivoisasti karjahdellen sänkyäni. Sallin kehoni eli häkkilapseni aivan lapsuuteni alkuvuosista saakka pidättelemäni raivon tulla näkyviin ja tunnetuksi. Sallin lopulta sen vihan, jota häkkilapseni ei uskaltanut ilmaista pelätessään menettävänsä vanhempiensa häilyväisen rakkauden ja huolenpidon ja jota en itsekään ole hyvän ja hyväntahtoisen miehen roolissani uskaltanut ilmaista. Olen pelännyt sekä häkkilapseni vihaa että sitä miehistä raivoa, jonka voimassa olen joskus jossain tehnyt jotain kauhistuttavan julmaa. Olen pelännyt itseäni.
Muutaman kerran mäiskittyäni ja raivottuani minut täytti valtaisan syvä surun tunne, häkkilapseni suru kaikesta siitä elämättömästä elämästä, johon olin hänet pelollani niin kauaksi aikaa lukinnut. Tuo suru vyöryi ylitseni ja minä käperryin hetkesi sikiöasentoon päiväpeiton alle. Olin rauhassa
Hetken päästä alkoivat Katalyytin aamuaskarten äänet kuulua keittiöstä. Makoilin vielä hetken aikaa ja nousin sitten ylös jakaakseni kokemukseni yhteisen tukevan ja oivaltavan viisautemme kentässä niin kuin meillä oli tapana.
Katalyytin herkässä peilissä kaikki kokemani jäsentyi ja sai sanoituksensa. Hän oli tehnyt vastaavia kiellettyjen tunteiden kohtaamismatkoja niin itsensä kuin ystäviensäkin kanssa. Hän auttoi minua ymmärtämään ja solmimaan tietoisen suhteen oman häkkilapseni kanssa, joka oli pitkän kärsimyksessä ja pimeydessä vaeltamisen jälkeen vielä hyvin hämmentynyt orastavasta vapaudestaan. Hänen ihonsa ja tuntonsa olivat vielä vereslihalla, mutta silti hän otti kanssani rohkeasti ensimmäisiä askeleitaan siinä vapaudessa, joka hänellekin kuuluu. Me iloitsimme ja ihmettelimme yhdessä, häkkilapsi, Katalyytti ja minä. Uusi elämä vapaudessa ja itsenäisyydessä voi alkaa!