Maailmannäyttämöllä on eräs meille kaikille tuttu hahmo, joka halusi auttaa erään toisen maan kansalaisia eli vapauttaa heidät heidän johtajistaan. Hän lähetti sotavoimansa tappamaan tuon maan johtajat, mutta kun kansa ei ottanutkaan hänen tarjoamaansa vapautusta vastaan vaan lähti puolustamaan omaa vapauttaan päättää omasta kohtalostaan, tuo johtaja uhkaa tuhota koko tuon maan ja sen kansan, jos he eivät alistu hänen vapauttavalle avulleen. Meniköhän tuo ihan oikein?
Jeesus ei anna meille muuta ohjetta auttamisesta kuin mitä Mooses ja profeetat sanovat: ”Murra leipäsi nälkäiselle, avaa kotisi kodittomalle, vaateta alaston, älä karta apua tarvitsevaa veljeäsi.” Tämä on varsin selkeä ja yksinkertainen ohje silloin kun ihminen on fyysisessä hädässä, silloin kun ihmistä on kohdannut sota tai muu katastrofi. Auta veljeäsi ja sisartasi! Onkohan tappaminen varmasti apua?
Me autamme ihan luonnollisesti lapsiamme ja muita läheisiämme silloin kuin he tarvitsevat apua. Me teemme kaikkemme, jotta lapsemme olisivat ravitut ja jotta he voisivat kasvaa itsenäisiksi ja vapaiksi kansalaisiksi tähän yhteiseen maailmaamme. Me autamme heitä kasvamaan aikuisiksi, omavoimaisiksi ihmisiksi. Se on ihan luonnollista!
Mutta valitettavasti hyvin harva meistä on kasvanut täyteen luovaan voimaansa ja itsenäiseen aikuisuuteensa, vaan meidän kaikkien mieleen on jäänyt lapsuuden pettymyksistä puutteen ja hädän kaiku, joka ohjaa meidän toimiamme ja myös meidän maailmaamme. Meidän maailmamme on täynnä asiantuntijoita; opettajia, lääkäreitä, presidenttejä, guruja, pappeja ja henkisiä johtajia, jotka käyttävät meidän alitajuista hätäämme hyväksi ja tarjoavat vapautusta ja pelastusta kunhan vaan toimimme niin he sanovat ja teemme niin kuin heidän oma alitajuinen hätänsä vaatii. He vaativat meitä asettumaan lapsen osaan ja seuraamaan heidän ”viisasta” vanhempaansa. He vaativat meitä alistumaan.
Me alistumme johtajillemme niin sodassa kuin rauhassakin ja toteutamme heidän hätäisiä toiveitaan. Tämä näkyy kaikkialla ympärillämme, koko maailman suurella näyttämöllä kauhistuttavana hätänä ja sotina, jotka uhkaavat tuhota koko kauniin maailmamme. Ei tainnut mennä ihan putkeen!
Huomenna tiistaina 7.4.26 yksi maailman johtajista on uhannut tuhota tuon maan, joka ei suostu ottamaan vastaan hänen tarjoamaansa vapautusta. Trump ja Iranin kohtalo on vain yksi hyvin räikeä esimerkki siitä mitä seuraa, kun haluamme auttaa toinen toisiamme omien sokeiden pelkojemme johdattamina. Kun haluamme pelastaa toinen toisemme siltä kohtalolta, jonka jokainen on itse itselleen valinnut. Kun haluanne tietää paremmin. Silloin syntyy vain lisää hätää ja tuhoa, lisää murhetta ja hammasten kiristystä. Mikä neuvoksi?
Julkaisin eilen jutun nimeltä ”Pelko on tarpeeton”. Kirjoitin siinä, että maailma ei tarvitse pelastajaa, sillä kaikki ihmiset ovat jo ikuisen hengen eli rakkauden kantamia, yhtä tärkeitä. Jokainen keho on hengissä vain siksi, että se kelluu ikuisen rakkauden meressä. Ja jokainen ihminen kärsii omista peloistaan juuri niin kauan kuin hän itse haluaa kantaa niitä omassa mielessään. Me emme voi pelastaa toisiamme, me voimme pelastaa eli vapauttaa vain itsemme omista peloistamme. Me kaikki voimme muistaa olevamme ikuisia henkiä aineen hetkellisessä kehossa. Siinä kaikki.
Kaikki pelko ja hätä on kuviteltua ja hetkellistä, vaikka se voi akuutin pelon hetkessä tuntua maailmaa suuremmalta. Se syntyy kun ikuinen henki jossakin meistä – meissä kaikissa – erehtyy luulemaan olevansa se keho, johon hän on valinnut syntyä voidakseen rajattomana henkenä saada kehon rajallisten aistien ja rajallisen elämänkaaren kautta kokemuksen rajallisuudesta. Kaikki pelko syntyy unohduksesta, siitä että me emme muista olevamme ikuisia ja rajattomia vaan hetkellisiä tähdenlentoja tässä aineellisessa kehossa. Siitä syntyy kaikki pelko ja sen unohduksen purkaminen purkaa myös kaikki pelot, vapauttaa ikuisen mielemme aineen ahtaasta vankilasta.
Minun ymmärrykseni mukaan parasta apua, jota voin toiselle vertaiselleni ja kaltaiselleni olennolle antaa, on muistuttaa häntä hänen omasta asemasta oman maailmansa ja valtakuntansa ainoana luojana. Kun näen, että kaikki hätäni ja vaivani tässä maailmassa on kasvanut omista alitajuisista ja kohtaamattomista pettymyksistä ja hätäisen lapsen toimintamalleista, minä voin oppia luopumaan niistä – mikäli olen saanut niistä tarpeekseni 
– ja alkaa luomaan uutta iloiseen luottamukseen ja kepeään vaivattomuuteen perustuvaa maailma ensin itselleni eli omassa valtakunnassani ja vähitellen jakaa sen myös muiden omaan voimaansa heränneiden kanssa.
Uusi rakkauden maailma ei synny johtajia ja asiantuntijoita seuraten tai toisten pelastusta – tai pelastamista – kaivaten vaan omaa sisäiseen rakkaudelliseen voimaan luottaen ja sen hiljaisia kuiskauksia kuunnellen. Meissä kaikissa asuu Elämä Itse, jonka rakastava kantoaalto ylläpitää elämää meissä kaikissa ja kaikessa ympärillämmekin. Vain tuota sisäisen hengen ääntä kuunnellen löydämme kussakin hetkessä sen teon ja toimen, joka kulloinkin vie omaa ja yhteistä elämää parhaalla mahdollisella tavalla eteenpäin. Vain Elämää Itseään kuunnellen voimme rakastaa, ja auttaa toisiammekin rakastamaan.Siinä se!