Eilen pääsiäislauantaina 4.4.26 kävin käräjille kutsuttuna Euran käräjäkivillä jakamassa syntyjä syviä maailman ja ihmisen tilasta. Tässä se, mitä minulla on siitä kerrottavaa.
On vain yksi pelko, ja sekin on tarpeeton. Eli elukan pelko siitä, että se kuolee, että se ei selviä hengissä. Sekä sen loputtomasti erilaiset muodot ihmisen ikuisessa mielessä ja maailmassa, jonka me noiden pelottavien uskomusten varassa luomme. Me ikuiset luojaolennot, henget, joilla ei ole mitään hätää eikä ole koskaan ollutkaan.
Kaikki pelko ja hätä on kuviteltua ja hetkellistä. Se syntyy kun ikuinen henki jossakin meistä – meissä kaikissa – erehtyy luulemaan olevansa se keho, johon hän on valinnut syntyä voidakseen rajattomana henkenä saada kehon rajallisten aistien ja rajallisen elämänkaaren kautta kokemuksen rajallisuudesta. Kaikki pelko syntyy unohduksesta, siitä että me emme muista olevamme ikuisia ja rajattomia vaan hetkellisiä tähdenlentoja tässä aineellisessa kehossa. Siitä syntyy kaikki pelko ja sen unohduksen purkaminen purkaa myös kaikki pelot, vapauttaa ikuisen mielemme aineen ahtaasta vankilasta.
Eilen jaoimme näkemyksiämme ja kokemuksiamme yhdessä kuuden mieheksi naamioituneen ikuisen hengen kanssa. Yksi meistä oli vielä poika, mutta yhtä täysi hengessä siltikin. Naiseksikin naamioituneita oli tulossa, mutta he peruivat osallistumisensa näille käräjille aivan viime tipassa. Eräs meistä ilmaisi huolensa maailman tilasta ja ihmisten hädästä köyhyyden ja sodan pelon keskellä. Hän halusi pelastaa maailman, tehdä kaikkensa, jotta maailma muuttuisi ja hän saisi pelastaa sen.
Minä taas ilmaisin, että maailma ei tarvitse pelastajaa, sillä kaikki ihmiset ovat jo ikuisen hengen eli rakkauden kantamia, yhtä tärkeitä. Jokainen keho on hengissä vain siksi, että se kelluu ikuisen rakkauden meressä. Ja jokainen ihminen kärsii omista peloistaan juuri niin kauan kuin hän itse haluaa kantaa niitä omassa mielessään. Me emme voi pelastaa toisiamme, me voimme pelastaa eli vapauttaa vain itsemme omista peloistamme. Me kaikki voimme muistaa olevamme ikuisia henkiä aineen hetkellisessä kehossa. Siinä kaikki.
Nämä näkökulmaerot tuottivat hienoisen jännitteen muuten ihmeen sujuvasti ja vapautuneesti sujuneen ”miestapaamisen” kulussa. Se näytti, miten meillä on vielä opittavaa ja ymmärrettävä niistä ihmisyyden eli miehisyyden rooleista, joita olemme rakentaneet suojaksemme selvitäksemme mieleemme kylvämämme pelon kourissa. Se näytti, miten pelosta syntynyt roolihahmo suojelee itseään ja taistelee oman olemassaolonsa puolesta. Se näytti, miten pelko erehtyy ihmisessä.
Matkalla kotiin Parkanoon avasin autoradion ja satuin valitsemaan Radio Dein tavanomaisen YLEn Ykkösen sijaan. Kanavalla puhui mies, joka oli tullut uskoon löydettyään ”Jeesuksen kokoisen aukon” sielustaan istuessaan vankilan eristyssellissä ja antanut lopulta Jeesuksen täyttää sen. Hän oli pitkällä rikollisella polullaan muun muassa tappanut kolme ihmistä ja istunut yhteensä 25 vuoden ajan erilaisissa vankiloissa. Eli ollut aikamoisen karu kaveri tässä pelon hallitsemassa maailmassa.
Herättyään omista peloistaan hän oli omistanut elämänsä muiden kaltaistensa ja vertaistensa tukemiseen ja auttamiseen. Hän toimii saarnamiehenä, joka vie pelastuksen ilosanomaa siihen maailmaan, jossa hän itsekin aikanaan rypi pelon vallassa. Hän tekee kaikkensa, jotta muutkin saisivat kokea sen Jumalan rakkauden, joka häntäkin kantaa. Hän on tehnyt parannuksen ja ryhtynyt rikollisesta saarnamieheksi.
Kaikki maalliset roolimme ovat vain hetkellisiä kokemusvälineitä sille ikuiselle hengelle ja rakkaudelle, joka meissä kaikissa asuu ja hengittää. On vain yksi Elämä ja me kaikki sen rakkauden kantoaallon kantamia. Mikään roolini ei ole lopullinen ja se ainoa oikea, sillä niiden kaikkien ytimessä on vielä jokin pelon hitunen, joka vaatii roolin suojelua ja puolustamista muilta roolihenkilöiltä. Vasta roolittomana olen vapaa, yhtä kaikkien ja kaiken kanssa. Roolittomana olen Elämä Itse.